Vuonna 1990 naisen euro oli 80 senttiä. Neljännesvuosisata on kulunut ja ero on kaventunut kolme senttiä.
Missä vika kun palkkaero en edelleen todellisuutta?
Palkoista päätetään työmarkkinajärjestöjen kesken, siis työnantajien ja työntekijöiden omat edustajat päättävät palkoista, eläkkeistä ja muistakin työelämän asioista.
Palkkaerojen kaventaminen ei ole koskaan ollut työmarkkinaneuvotteluissa se tärkein asia. Onko tästä vedettävissä se johtopäätös, että asia ei ole ollut ykkkösasia ei työnantajille mutta ei myöskään työntekijöille?
Kukaan ei tietystikään julkisesti vastusta naisten ja miesten välisten palkkaerojen kaventamista. Ei, koska siinä antaisi itsestään vanhanaikaisen mielikuvan. Eikä asiaa edes tarvitse vastustaa neuvotteluissa, koska kumpikaan osapuoli ei juuri nosta sitä esille.
Asia varmasti menee parempaan suuntaan uusien sukupolvien myötä.
Näin minäkin ajattelin kun aloin oikeustieteen opinnot. Ajattelin, että valmistuttuani nais- ja miesjuristi ansaitsisi yhtä paljon. Mehän olimme uusi uljas sukupolvi joka tietysti korjaa tällaisen vääryyden.
Uusi uljas sukupolveni alkaa lähestyä eläkeikää . Palkkarakenteille emme ole juuri pystyneet tekemään mitään. Tyttäremme saavat edelleen keskimäärin huonompaa palkkaa kuin poikalapsemme. Erot eivät ole kaventuneet.
Yleisökysymys: mitä sukupolveni päättäjät tekivät väärin ja onko palkkaeroille ylipäätään mitään tehtävissä?
Anneli Jäätteenmäki, MEP
Naisten palkkapäivä ja palkkatasa-arvo Suomessa 31.10.2014