Työajan lyhentäminen on perinteisesti noussut talouden taantumavaiheissa yhteiskuntapoliittisen keskustelun kohteeksi. Työ(aja)n jakaminen näyttäytyy loogisena ja reiluna pyrkimyksenä tilanteessa, jossa työtä ei riitä kaikille.
Viimeisen pitkittyneen taantuman aikana työajan lyhentämisen vaatimuksia ei ole juuri kuulunut. Työaikapolitiikan rintamalla ei kuitenkaan ole ollut hiljaista, kamppailujen kohde vain on vaihtunut päivittäisestä ja vuosityöajasta elinikäiseen työaikaan ja aivan äskettäin työajan pidentämiseen.
Tilanne lienee monella tapaa uudenlainen.
Tietovaltaisessa palvelutyössä työajan merkitys niin tuotannontekijänä, työn määrän mittarina kuin yksilöiden arjen jäsentäjänä on kovin erilainen kuin teollisen työn perinteessä.
Ensiksi talouden globalisaatio tuo kilpailijamaiden työn määrän ja tuottavuuden lähemmäs meitä. Myös työnantajien kilpailuargumenteilla perustelema joustodiskurssi on vahva. Toiseksi ikärakenteen muutos ja heikentynyt taloudellinen huoltosuhde perustelee toimia, joilla lisätään työvoiman tarjontaa, käytännössä lisätään kansantalouden työtunteja.
Kolmanneksi toimialojen suhteissa ja työvoiman rakenteessa on tapahtunut todella nopea muutos. Tuotantorakenne on palveluvaltaistunut ja työvoiman rakenne toimihenkilöistynyt. Tietovaltaisessa palvelutyössä työajan merkitys niin tuotannontekijänä, työn määrän mittarina kuin yksilöiden arjen jäsentäjänä on kovin erilainen kuin teollisen työn perinteessä.
Käytäntö on osoittanut, että työajan lyhentämiselle ei oikein koskaan ole oikeaa suhdannetta. Noususuhdanteen aikana työajan lyhentäminen näyttää tarpeettomalta. Hyvä kysyntätilanne houkuttaa päinvastoin työajan pidentämiseen, jotta työtunnit riittävät kysynnän kattamiseen. Lisäksi kasvavan kysynnän ylläpitäminen edellyttää ostovoiman kasvua, jonka työajan lyhentäminen vaarantaisi. Laman olosuhteissa työajan lyhentämiseen puolestaan ei ole varaa.
Käytännössä työaika lyhenee taantumassa. Monesti tämä tapahtuu epäreilulla tavalla, irtisanomisten ja lomautusten muodossa. Vasemmiston hellimä työajan lyhentämisen idea on nojannut ajatukseen siitä, että työaikaa voisi jakaa hallitusti ja solidaarisesti. Vasta-argumenttina on todettu, että luovan tuhon on tarkoituskin karsia tuottamattomat oksat ja että työaika ei muodosta kakkua, jota voitaisiin jakaa.
Työaikarakenne edelleen teollinen
1990-luvun alun työaikakokeilut tarjosivat mainion tilaisuuden tarkastella työaikaa paitsi tuotannollisesta näkökulmasta, myös sosiaalisen ajan näkökulmasta. Ajankäyttömme on muokkautunut pitkälti työajan määrittämän sosiaalisen aikarakenteen mukaan. Joistakin työn ajan ja paikan siirtymistä huolimatta aikarakenteemme runko on edelleen teollinen. Kahdeksantuntinen työpäivä sijoittuu useimmiten päiväaikaan ja viikon arkipäiviin. Tätä perusrakennetta horjuttavat kokeilut nostivat herkullisesti esiin sen, miten kiinni olemme tässä sykkeessä.
1990-luvun alussa Suomi ajautui historiansa syvimpään taantumaan ja työttömyys kohosi ennätyslukemiin. Työllisyyskriisi nosti työajan lyhentämisen ja työn jakamisen vilkkaan keskustelun kohteeksi.
Mallin houkuttelevuus liittyi siihen, että pääoman tuottavuuden kasvu voisi korvata tarvetta alentaa palkkatasoa työaikaa lyhennettäessä.
Työajan 6+6 -malli
Julkiseen keskusteluun nousi myös professori Paavo Seppäsen jo vuonna 1967 ideoima päivävuoromalli, jota 1990-luvulla alettiin kutsua myös 6+6 -malliksi. Malli piti sisällään ajatuksen työntekijöiden päivittäisen työajan lyhentämisestä sekä koneiden, laitteiden ja tilojen käyttöaikojen pidentämisestä vuorotyön avulla. Työntekijä voisi siis kahdeksan tunnin sijaan työskennellä kuuden tunnin vuoron. Surkeassa työllisyystilanteessa malli antoi lupauksen positiivisesta työllisyysvaikutuksesta. Mallin houkuttelevuus liittyi siihen, että pääoman tuottavuuden kasvu voisi korvata tarvetta alentaa palkkatasoa työaikaa lyhennettäessä.
Presidentti Martti Ahtisaaren asettama Matti Pekkasen työllisyystyöryhmä katsoikin 6+6-mallin tutkimuksen ja seurannan arvoiseksi ja ehdotti työministeriön ja yritysten yhteistyötä työaikakokeilujen tulosten arvioimiseksi. Tutkimusryhmämme keräsi tutkimusaineistoa yhdeksästä teollisuusyrityksestä ja 17 kuntaorganisaatiosta. Tutkimuksen tavoitteena oli havainnoida työaikakokeilujen sopimisprosesseja ja toteutusta. Tavoitteisiin kuului myös arvioida työaikakokeiluja hyvinvointinäkökulmasta
Yrityksissä 6+6-tuntia -työaikamallin sovellukset toteutuivat vapaaehtoisina ja paikallisesti sovittuina kokeiluina, joissa entinen palkkataso useimmiten säilytettiin. Osa yrityksistä käynnisti 6-tunnin vuorojen kokeilun hyvässä kysyntätilanteessa. Pidentyneiden tuotantoaikojen myötä tehostunut pääomien käyttö, työajan päivittäinen tiivistäminen taukoja lyhentämällä ja työn tuottavuuden kasvu mahdollistivat näissä yrityksissä entisen palkkatason säilyttämisen ja työaikamallin taloudellisen kannattavuuden. Osassa tutkimusyrityksiä työaikaa lyhennettiin irtisanomisten välttämiseksi.
Tulosten mukaan työajan lyhentäminen, varsinkin päivittäinen työajan lyhennys, vaikutti myönteisesti työssä jaksamiseen sekä työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen.
Kuntasektorin kokeilujen tavoitteet liittyvät ennen kaikkea työllisyyden parantamiseen, mutta myös palvelu(aikoje)n tarjonnan lisäämiseen esimerkiksi hammashuollon, päiväkotien ja kotipalvelun yksiköissä. Samalla kuntakokeilujen työyhteisöt pyrkivät henkilöstön työkyvyn ylläpitämiseen ja työssä jaksamisen edistämiseen työaikaa lyhentämällä ja työskentelytapoja uudistamalla.
Kuntien kokeiluissa vakituinen henkilöstö lyhensi työaikaansa eri tavoin ja samanaikaisesti työyksiköihin palkattiin työttömiä työnhakijoita. Kokeilut lähtivät liikkeelle vapaaehtoisuuden pohjalta paikallisesti sopien. Työntekijöiden palkkataso alentui keskimäärin 7–8 prosenttia työajan lyhentyessä noin 20. Valtio tuki kuntien työaikakokeiluja maksamalla 50 prosenttia kokeiluun työllistettävän palkkauskustannuksista. Työajan lyhennyksen toteutustapa vaihteli työyksiköittäin. Kaikkiaan kuntakokeiluihin osallistui noin 1 300 työntekijää ja samalla työllistyi noin 580 työtöntä.
Kuntakokeiluja seurattiin kyselyin ja haastatteluin. Tulosten mukaan työajan lyhentäminen, varsinkin päivittäinen työajan lyhennys, vaikutti myönteisesti työssä jaksamiseen sekä työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Samansuuntaisia myönteisiä tuloksia on raportoitu Ruotsissa vastikään tehdyissä kuuden tunnin työaikakokeilujen seurantatutkimuksissa.
Suomalainen työaika on yhdenmukainen
Kokeilut tarjosivat mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella työajan lyhentämistä suomalaisessa kokoaikatyön kulttuurissa. Suomalainen työaika on muotoutunut varsin yhdenmukaiseksi ja työaika ei tahdo sopeutua alaspäin edes tilanteissa, joissa elämäntilanne vaatisi lyhyempää työaikaa. Kyse on varmasti rahasta, mutta myös normista. Haastatellut työntekijät pohtivat paljon normiristiriitaa: miten olla riittävä työntekijä kuuden tunnin työpanoksella?
Yksilöille työajan lyhentäminen ja uudelleensijoittelu merkitsi myös arkipäivän kulkua jäsentävän aikarakenteen muutosta.
Työntekijöiden arvioiden mukaan työaikaa lyhennettäessä työ muuttui intensiivisemmäksi. Yksilöille työajan lyhentäminen ja uudelleensijoittelu merkitsi myös arkipäivän kulkua jäsentävän aikarakenteen muutosta. Kuuden tunnin työpäivä entisen kahdeksan tunnin sijaan tarjoaa laskennallisesti kaksi tuntia lisää vapaa-aikaa. Ajalla on kuitenkin myös laadullinen sisältö. Oman ajan synkronointi yhteisölliseen rytmiin ja sitä kautta saavutettu ajan laadullinen sisältö voi olla tärkeämpi tavoite kuin vapaa-ajan määrällinen lisääminen.
Kokeilut antoivat viitteitä siitä, että yhteistyössä toteutettu työajan lyhentäminen ja uudelleenorganisointi voi toteuttaa sekä työnantajan että työntekijän intressejä. Kokeilut kuitenkin hiipuivat noususuhdanteessa. Työmarkkinakentällä kiistaa aiheutti erityisesti työajan lyhennyksen palkkakompensaatio eli kysymys siitä, mitä kuuden tunnin työpäivästä maksetaan.
Tällä hetkellä näen, että työajan lyhentäminen voisi hiipiä yhteiskuntaan ehkäpä kansainvälisen, kulutuskriittisen, kestävää elämäntapaa korostavan liikehdinnän varjossa.
1990-luvun työn jakamisen innovaatioista on jäljellä vuorotteluvapaa, joka sekin on useaan kertaan kyseenalaistettu. Tällä hetkellä näen, että työajan lyhentäminen voisi hiipiä yhteiskuntaan ehkäpä kansainvälisen, kulutuskriittisen, kestävää elämäntapaa korostavan liikehdinnän varjossa. ”Kestävän työn” uusissa määrittelyissä työajan lyhentäminen on keskeisessä roolissa. Keskustelu robotisaatiosta ja huoli tulevaisuuden työllisyydestä ja tulonjaosta voivat myös nostaa työajan lyhentämisen uudelleen esiin.
Työn ja vapaa-ajan suhde on jatkuvasti ajankohtainen. Keskeinen kysymys tuntuu edelleen olevan se, miten saavuttaa luova balanssi työn ja muun elämän välille.
Miten päivittäisen työajan lyhentämistä voisi perustella tilanteessa, jossa elinikäistä työaikaa ollaan lisäämässä elämänkaaren molemmista päistä ja keskeltä? Mallia voisi tietysti hakea maista, joissa on lyhyempi työaika kuin meillä ja samalla korkeampi eläköitymisikä. Voisiko lyhyemmällä työpäivällä jaksaa enemmän vuosia?
Timo Anttila
akatemiatutkija
Kirjoitus on julkaistu Jos työviikko olisi neljä päivää – keskustelua tulevaisuuden työstä ja työajoista -pamfletissa.