Suomessa siirryttiin monen muun teollisuusmaan tapaan 5-päiväiseen työviikkoon 1960-luvulla. Kehitys oli tuolloin nopeaa monella alalla ja sen vuoksi yleisesti odotettiin, että tulevaisuudessa työajan lyhentäminen jatkuisi ja että jossain – ei kovin kaukaisessa vaiheessa – päästäisiin joutilaisuuden yhteiskuntaan.
Tuon aikaista optimismia kuvaavat hyvin populaarikulttuurin kuten sarjakuvien ja tieteiselokuvien arvailut siitä, että vuonna 2000 avaruusmatkailu olisi yleistynyt ja autot lentäisivät samalla kun robotit tekisivät töitä.
Kuusipäiväisestä työviikosta siirryttiin viisipäiväiseen, mutta nelipäiväiseen työviikkoon siirtymistä ei ole esitetty juuri missään.
Työajan osalta oman optimistisen ennustuksensa esitti kuuluisa taloustieteilijä John Maynard Keynes jo vuonna 1932. Kirjoittaessaan tulevien sukupolvien taloudellisista mahdollisuuksista hän päätteli aivan oikein, että jatkuva tuottavuuden kasvu johtaa vähitellen tuotantomäärien moninkertaistumiseen. Tämä johtaisi elintason moninkertaistumiseen, mikä tekisi mahdolliseksi myös merkittävän työajan lyhentämisen ja siirtymisen muutaman päivän työviikkoon.
1960-luvun ennustukset avaruusmatkailusta eivät toteutuneet. Keynesin ennustus elintason noususta toteutui, mutta työajat eivät kuitenkaan lyhentyneet hänen ennakoimallaan tavalla. Kuusipäiväisestä työviikosta siirryttiin viisipäiväiseen, mutta nelipäiväiseen työviikkoon siirtymistä ei ole esitetty juuri missään.
Kuva työajan ja vapaa-ajan suhteen kehityksestä on kuitenkin monisyinen. Vaikka työviikko ei ole lyhentynyt neljään päivään, voidaan Keynesin hahmotteleman työajan lyhentämisen toteutuneen ainakin osittain.
Pidentyneet vuosilomat muuttaneet vuosityöaikaa
Sata vuotta sitten Suomessa siirryttiin 8 tunnin työpäivään ja työviikon pituudeksi määrättiin 47 tuntia. Viikkotyöajassa seuraava askel otettiin 50 vuotta myöhemmin, kun vuonna 1969 siirryttiin viisipäiväiseen 40 tunnin työviikkoon. Sen jälkeen – eli lähes 50 vuoteen – viikkotyöaikaa ei ole enää lyhennetty.
Jos muutokset jaettaisiin tasan, saadaan työajan lyhentymiseksi keskimäärin noin puoli prosenttia vuodessa.
Vuosityöajassa on kuitenkin tapahtunut merkittäviä muutoksia, kun vuosilomat ovat pidentyneet. Sata vuotta sitten vuosilomaa ei ollut ja vuotuinen työaika oli noin 2 400 tuntia. Sittemmin vuosiloman asteittainen pidentyminen 1930-luvun yhdestä viikosta 1980-luvun viiteen (ja nykyisin usein kuuteen) viikkoon merkitsi vuosityöajan asteittaista lyhentymistä nykytasolle eli runsaaseen 1 600 tuntiin.
Merkittävät työajan lyhennykset tapahtuivat Suomessa vuosien 1917 ja 1992 välisenä 75 vuoden mittaisena ajanjaksona. Jos muutokset jaettaisiin tasan, saadaan työajan lyhentymiseksi keskimäärin noin puoli prosenttia vuodessa.
Vuoden 1992 arkipyhämuutoksen (loppiainen ja helatorstai takaisin arkipyhiksi ja vapaapäiviksi) jälkeen ei yleisiä työajan lyhennyksiä ole tehty.
Suomi ei tässä suhteessa poikkea muista maista. Toisen maailmansodan jälkeinen työaikojen lyhentäminen päättyi useimmissa maissa 1980-luvulla. Ainoan merkittävän poikkeuksen muodostaa Ranska, jossa siirryttiin vuoden 2000 alussa 35 tunnin työviikkoon. Ranskan ratkaisu ei ole saanut osakseen laajaa hyväksyntää ja siitä on osin jouduttu perääntymään.
Eräänlainen vastaliike koettiin myös Suomessa vuoden 2017 alussa, kun kolmikantaisesti sovitun kilpailukykysopimuksen seurauksena vuosityöaikaa päädyttiin pidentämään 24 tunnilla.
Miksi työaika ei enää lyhene?
Miksi työaikaa ei ole lyhennetty enempää tai miksi yleinen työajan lyhentyminen päättyi noin 30 vuotta sitten?
Sitä mukaa kun tuottavuuden kasvu on alentanut välttämättömyyshyödykkeiden hintoja, muiden hyödykkeiden kysyntä on kasvanut.
Jos lähtökohtana pidetään yksilöiden valintoja, voidaan tulkita kotitalouksien olleen kiinnostuneempia kulutuksen lisäämisestä kuin vapaa-ajan kasvusta. Sitä mukaa kun tuottavuuden kasvu on alentanut välttämättömyyshyödykkeiden hintoja, muiden hyödykkeiden kysyntä on kasvanut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että sitä mukaa kun ruoan ja muun välttämättömän osuus kulutuksesta on vähentynyt, vapaa-aikaan ja asumiseen liittyvää kulutusta on kasvatettu, mikä vuorostaan on kasvattanut työvoiman kysyntää palvelualoilla. Teknologian kehitys on tuonut mukanaan myös runsaasti täysin uusia tuotteita, joiden osuus kulutuksesta on kasvanut.
Pitkäaikainen kehitystrendi on ollut myös koulutuksen ja terveydenhuollon kasvu. Koulutus on toisaalta ollut kasvun edellytys, mutta elintason noustessa myös halu kouluttautua on lisääntynyt ja talouden kehitys on lisännyt myös työvoimalle asetettuja koulutusvaatimuksia. Vastaavasti elintason nousu on mahdollistanut myös terveyspalvelujen laajenemisen ja lääketieteen kehityksen. Tuloksena on ollut merkittävä elinajan pidentyminen, mikä puolestaan on lisännyt terveyspalvelujen kysyntää ja työllisyyden kasvua terveydenhuollossa.
Teknologiseen kehitykseen ja kulutustottumuksiin liittyvät tekijät selittävät osin sitä, että tuottavuuden kasvusta syntyneestä potentiaalista vain pieni osa on käytetty työajan lyhentämiseen ja valtaosa on suuntautunut kulutuksen kasvuun. Ne eivät kuitenkaan selitä, miksi yleinen työajan lyhentäminen päättyi melkein kaikissa teollisuusmaissa jo 30 vuotta sitten. Tähän muutokseen voidaan hakea selityksiä tuottavuuden kehityksestä ja työmarkkinoiden muutoksista.
Tuloksena on ollut merkittävä elinajan pidentyminen, mikä puolestaan on lisännyt terveyspalvelujen kysyntää ja työllisyyden kasvua terveydenhuollossa.
Tärkeä muutos on ollut kaikissa länsimaissa tapahtunut tuottavuuden kasvuvauhdin olennainen hidastuminen. Tämän vuoksi kehitysoptimistien lennokkaat odotukset maailman muuttumisesta eivät ole toteutuneet. Päinvastoin kuin monesti kuvitellaan, teknologian kehitys ja tuottavuuden kasvu on ollut varsin hidasta viimeisten vuosikymmenten aikana ja selvästi hitaampaa kuin 1950- ja 1960-luvuilla. Tämän vuoksi työajan lyhentämiseen aiemmin suunnattua tuottavuuspotentiaalia on ollut aiempaa vähemmän.
Toinen tekijä on neuvotteluaseman muuttuminen työmarkkinoilla. Globalisaatio ja pääomaliikkeiden vapautuminen on kiristänyt kansainvälistä kilpailua ja heikentänyt ay-liikkeen neuvotteluasemaa, minkä vuoksi merkittävistä työehtojen parannuksista ei ole kyetty sopimaan.
Työajan yleinen lyheneminen tuskin toteutuu
Työaikaa voi kuitenkin tarkastella työviikon pituuden ohella myös osana koko elinkaarta. Keskimääräisen eliniän kasvu ja koulutukseen käytettyjen vuosien lisääntyminen merkitsevät sitä, että työmarkkinoille tullaan myöhemmin kuin aikaisemmin ja eläkkeellä ollaan aiempaa pidempään. Nykyisin työuran pituus on vähemmän kuin puolet elinajanodotteesta. 50 vuotta sitten työuran pituus oli noin 70 prosenttia suomalaisen miehen elinkaaresta. Kun huomioidaan samaan aikaan tapahtunut vuosityöajan lyhentyminen, voidaan todeta, että työn osuus koko elinkaaresta on puolittunut ja vapaa-ajan ja koulutuksen osuus vastaavasti kasvanut. Tässä mielessä työaika on lyhentynyt selvästi ja kehitys tulee luultavasti jatkumaan elinajan odotteen kasvaessa.
Nykyisin työuran pituus on vähemmän kuin puolet elinajanodotteesta.
Mahdollisuudet työajan yleiseen lyhentämiseen tulevaisuudessa ovat heikot. Jotkut voivat ajatella, että teknisen kehityksen myötä robotit tekevät työt ja ihmiset viettävät vapaa-aikaa. Tällainen tulevaisuus edellyttäisi niin merkittävää tuottavuuden kasvun nopeutumista, että sen tuottamaa lisäarvoa voitaisiin 1900-luvun tapaan ryhtyä käyttämään myös työajan lyhennyksiin. Tällaisesta kasvun nopeutumisesta ei kuitenkaan ole mitään merkkejä.
Sen sijaan 2000-luvun merkittävimmäksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi on muodostumassa väestön ikääntyminen, mikä pienentää työuran osuutta elinkaaresta ja samalla heikentää mahdollisuuksia työajan lyhentämiseen, koska kasvun synnyttämä jakovara joudutaan suuntaamaan ikääntyvän väestön tarpeisiin eli eläkkeisin ja terveydenhuoltoon.
Vaikka yleistä siirtymää nelipäiväiseen työviikkoon ei voi pitää realistisena vaihtoehtona, on mahdollista, että joustavampien työaikojen ja osa-aikaisen työn lisääntyessä yhä useammalle yksilölle tulee mahdolliseksi siirtyä lyhyempään työviikkoon. Monet voisivat pitää jopa tavoiteltavana sellaisia työmarkkinoita, joilla työ jakautuisi nykyistä tasaisemmin niin, että työurat olisivat nykyistä pidempiä ja nykyistä useammat osallistuisivat työhön samalla kun keskimääräiset viikko- tai vuosityöajat olisivat nykyistä lyhyempiä. Suomen työmarkkinoille tyypillistä on kuitenkin ollut päinvastainen asetelma eli työn epätasainen jakautuminen.
Jaakko Kiander
johtaja, Ilmarinen
Kirjoitus on julkaistu Jos työviikko olisi neljä päivää – keskustelua tulevaisuuden työstä ja työajoista -pamfletissa.