Työajan jakaminen – työajan lyhentäminen ja ylijäämän jakaminen kokonaan ilman jääneille – on ajatuksena niin kaunis ja inhimillinen, että sen soisi toimivan. Ikävä kyllä totuus on harvoin kaunis ja helppo. Valitettavan usein se on sietämättömän kulmikas ja kohtalaisen epämukava.
Ajatus on inhimillinen: ”Otetaan vähän kaikilta, jotta voimme antaa enemmän joillekin”. Se, että ajatus ei käytännössä toimi, johtuu hiukan matematiikasta ja jonkin verran psykologiasta.
Lyhyesti: Lyhennetty työaika ei lisää työllisyyttä, jos se ei lisää työllistämisen kannattavuutta. Vasta jos työajan lyhentäminen laskee työvoimakustannuksia tai nostaa tuottavuutta, se tuottaa parempaa työllisyyttä. Käytännössä kuitenkin käy päinvastoin ja työvoimakustannukset nousevat, jos sama palkka maksetaan pienemmästä tuntimäärästä.
Ikävä kyllä tutkimuksetkin vaikuttaisivat tukevan tätä näkemystä.
Helmikuun 1. päivänä 1982 Ranskassa uusi sosialistipresidentti Francois Mitterrand saattoi voimaan lain, jonka mukaan työviikko lyheni 40:stä 39 tuntiin. Minimipalkkaa oli myös nostettu hiukan aikaisemmin viidellä prosentilla.
Tutkimustulosten mukaan työajan lyhennys vei todennäköisemmin työn niiltä ihmisiltä, jotka maaliskuussa 1981 tekivät 40 tuntia viikossa tai tekivät ylitöitä kuin niiltä, joiden työviikko oli valmiiksi 36–29 tuntia viikossa maaliskuussa 1981. Kaiken kaikkiaan yhden tunnin työajan lyhennys aiheutti työllisyystappion, joka vaihteli 2 – 4 prosentin välillä (riippuen tutkimuksen metodista tai datasta).
Ranskan kokemusten mukaan parhaiten työajan lyhennyksestä selvisivät hyväpalkkaiset työntekijät.
Näyttöä on saatu Saksasta, jossa työajan pidentäminen nosti työllisyyttä niillä työpaikoilla joissa oli aiemmin teetetty ylitöitä. Kun työaikaa siis pidennettiin, tuntipalkat laskennallisesti alenivat ja työllistämisestä tuli kannattavampaa.
Ranskan kokemusten mukaan parhaiten työajan lyhennyksestä selvisivät hyväpalkkaiset työntekijät. Suhteellisesti eniten muutoksesta kärsivät ne, jotka tekivät töitä minimipalkkarajalla. Logiikka on tässäkin karu: Koska minimipalkkaisen ihmisen kuukausipalkan säätäminen ei ollut mahdollista – perälauta oli tullut vastaan – järjestelmä jousti siihen ainoaan suuntaan johon se silloin voi joustaa, työttömyyteen.
Energisempi, innostuneempi, tuotteliaampi?
Toinen suosittu argumentti työviikon lyhentämiselle on se, että jos ihminen tekee päivässä kahdeksan tunnin sijasta kuusi, hänen tuntinsa ovat energisempiä, innostuneempia ja tuotteliaampia. Toisin sanoen arkijärjen mukainen havainto kertoo, että kenen tahansa tuotos heikkenee sitä mukaa kuin aika etenee, joten järkevää olisi lopettaa työpäivä hiukan aikaisemmin.
Jos tämä on totta ja kuuden tunnin tuotos olisi ratkaisevasti laadukkaampi ja sitä kautta taloudellisesti tuottavampi kuin kahdeksan tunnin tuotos, mikään ei estä toteuttamasta ajatusta jo nyt.
Idean puolustajat ilmoittivat kokeeseen osallistuneiden onnellisuuden kasvaneen, ja yhtä odotettavasti vastustajat pitivät järjestelyä liian kalliina.
Kiirunan kunnassa kokeiltiin aikanaan lyhennettyä kuuden tunnin työaikaa peräti 16 vuoden ajan. 250 työntekijää koskenut kokeilu lopetettiin vuonna 2005. Todettiin, että kuuden tunnin työpäivällä ei ollut merkittäviä terveysvaikutuksia.
Vuonna 2015 kokeilu otettiin uusiksi göteborgilaisessa vanhainkodissa ja Sahlgrenskan yliopistosairaalan leikkausosastolla. Idean puolustajat ilmoittivat kokeeseen osallistuneiden onnellisuuden kasvaneen, ja yhtä odotettavasti vastustajat pitivät järjestelyä liian kalliina.
Jos työajan lyhentäminen leikkaa palkkoja, luulen että työn jakamisen kannatus putoaa dramaattisesti. Pienituloisella ihmisellä taloudellinen liikkumavara on hyvin kapea, ja pienikin ansiotason pudotus on nopeasti kestämätön.
Joissakin kokeiluissa työntekijä on saanut puolet lyhennetyn työajan palkasta.
Jos työaikaa siis lyhennetään 7,5:stä tunnista kuuteen tuntiin, se tarkoittaa viikossa 7,5 tunnin lyhennystä. Se taas tarkoittaa noin 20 prosenttia työajasta. Jos työntekijän palkkaa leikataan 50 prosenttia lyhennetyn ajan arvosta, esimerkiksi perushoitajan palkalla (noin 2000 euroa kuukaudessa) bruttopalkka pienenisi 10 prosenttia eli 200 euroa kuussa.
Monet ovat halunneet ulosmitata kasvanutta tuottavuutta vapaa-aikana sopimalla palkattomista lisävapaista.
En osaa vastata kenenkään perushoitajan puolesta, onko tämä hyväksyttävä vai kova hinta lyhyemmästä päivästä. Luulisin, että monet pitävät hintaa liian kovana, vaikka lyhyempi työpäivä parantaisikin tunnelmaa.
Monet ovat halunneet ulosmitata kasvanutta tuottavuutta vapaa-aikana sopimalla palkattomista lisävapaista. Siihen en tietenkään puutu. Henkilökohtaisen sopimisen vapautta ei pidä rajoittaa tässäkään kohtaa.
Ovatko työmarkkinat nollasummapeliä?
Työajan jakamisidean taustalla kyyristelee ajatus siitä, että työmarkkinat ovat nollasummapeli. Tämä tarkoittaa tarpeettoman pessimististä ajatusta siitä, että työn määrä on vakio. Siis: työtä ei voida luoda, vain jakaa uudelleen. Toisin sanoen jotta työtä voitaisiin antaa työttömälle, se on ensin otettava joltain toiselta pois.
Nollasummapeli johtaa meidät erheellisiin ja jopa vaarallisiin johtopäätöksiin. Pahimmillaan, kuten vasemmistolainen ekonomisti Paul Krugman huomauttaa, nollasumma-ajattelu ruokkii protektionismia. Se taas on myrkkyä kaikkien hyvinvoinnille. Jos siis uskomme, että uutta työtä ei synny, se johtaa suojelemaan vanhoja töitä uusilta kilpailijoilta, oli sitten kysymys maahanmuuttajatyöläisestä tai oppivasta koneesta.
A propos koneet. Tilanne ei helpotu, kun kuvaan astuu robottien kauhu.
Robotiikka ja koneiden oppimien muuttavat työympäristöjä ja monet työnkuvat ovat historiaa ennen kuin työn tekijät ja työnantajat ehtivät tajutakaan. Mutta vastaus tähänkään pulmaan ei ole jäljelle jäävän työn jakaminen pienempiin osiin, vaan uusien osaamisten kehittäminen ja työvoiman liikkuvuuden tukeminen.
Erityistä huolta kannan juuri näistä ihmisistä, jotka on sidottu vanhaan työhönsä siksi, että he eivät saa tukea uuden työn opiskeluun tai heidän elämänsä on kiinni unelmien tiilitalossa. Se talo ei käy kaupaksi eikä muuta mukana, kun uudenlaista työtä olisi muualla tarjolla.
Matti Apunen
toimitusjohtaja, EVA
Lähteet:
Bruno Crépon, Francis Kramarz: Employed 40 Hours or Not-Employed 39: Lessons from the 1982 Mandatory Reduction of the Workweek. Journal of Political Economy, 2002.
Uusi kokeilu Ruotsissa: Täysi palkka jo kuuden tunnin työpäivästä. Ilta-Sanomat 9.4., 2014.
Paul Krugman: Lumps of Labor. The New York Times, 7.10. 2003.
Kirjoitus on julkaistu Jos työviikko olisi neljä päivää – keskustelua tulevaisuuden työstä ja työajoista -pamfletissa.