Kun työn tuottavuus kohoaa, työtuntia kohden syntyy aikaisempaa enemmän tavaroita ja palveluita. Tämä on kansakunnan vaurauden kasvun lähteistä tärkein.
Kansantalouden tasolla työn tuottavuuden ja reaalipalkkojen kehityksen välillä on vahva yhteys: pitkällä aikavälillä ne kulkevat suurin piirtein samaa tahtia.
Työn tuottavuuden ja palkkojen välinen yhteys
Kansantalouden tasolla työn tuottavuuden ja reaalipalkkojen kehityksen välillä on vahva yhteys: pitkällä aikavälillä ne kulkevat suurin piirtein samaa tahtia. Jos reaalipalkat nousevat työn tuottavuutta nopeammin, työn osuus kansantulosta kasvaa ja pääoman osuus vastaavasti pienenee. Pitkään jatkuessa tämä johtaisi lopulta siihen, että koko kansantulo koostuisi pelkistä työvoimakorvauksista (palkoista ja työnantajan sosiaaliturvamaksuista) eikä pääomalle jäisi mitään.
Tämä ei ole talousteoreettinen hypoteesi vaan silkkaa algebraa. Se on tietysti täysin teoreettinen skenaario: varsinkin globaalissa taloudessa suuri osa yrityksistä olisi karannut maailmalle jo kehityskulun alkuvaiheessa. Myöskään päinvastainen skenaario ei ole ainakaan nykymaailmassa vielä mahdollinen. Työn tuottavuus ei voi loputtomasti kasvaa reaalipalkkoja nopeammin. Eli pääoman osuus kansantulosta ei voi jatkuvasti kohota.
Nimittäin kun yritysten kannattavuus paranee, työvoiman kysyntä kasvaa. Ennen pitkään tämä johtaa palkkojen kasvun kiihtymiseen. Työn ja pääoman tulo-osuudet vakiintuvat jollekin, ehkä uudelle, tasolle.
Työn tuottavuuden ja palkkojen välillä on vahva yhteys myös yksilötasolla. Tuottava työntekijä on yritykselle tuottoisampi kuin vähemmän tuottava. Jos kaikilla työntekijöillä olisi sama palkka, tuottavimpia työntekijöitä palkkaava yritys olisi muita kannattavampi. Tämä ei tietenkään olisi kestävä tilanne. Heikosti kannattavien yritysten kannattaisi houkutella tuottavia työntekijöitä itselleen.
Laki ja sopimukset eivät aseta mitään ylärajaa sille, miten korkeaa palkkaa yritys voi työntekijälle halutessaan tarjota. Vain talouden lait asettavat ylärajan. Kansantaloudessa joku yritys voi maksaa jollekin työtekijälle hänen tuottavuutensa mukaista tasoa korkeampaa palkkaa jonkin aikaa, mutta eivät kaikki yritykset kaiken aikaa.
Laki tai sopimukset voivat sen sijaan asettaa alarajan sille, miten paljon työntekijälle pitää vähintään maksaa. Joku työntekijä voi onnistua saamaan työpaikan, vaikka hänen palkkaamisensa ei olisi asetetulla vähimmäistasolla yritykselle kannattavaa. Useammat ovat kuitenkin pakosta vähemmän onnekkaita. Kansantaloudelle tämä tarkoittaa työttömyyttä. Julkiselle sektorille tästä aiheutuu menoja, joille olisi tuottavampaakin käyttöä.
Palkkojen ja tuottavuuden yhteydestä esiintyy sitkeitä väärinkäsityksiä.
Palkkojen ja tuottavuuden yhteydestä esiintyy joitakin väärinkäsityksiä
Palkkojen ja tuottavuuden yhteydestä esiintyy joitakin sitkeitä väärinkäsityksiä. Yksi on se, että toimialan reaalipalkkakehityksen pitäisi vastata kyseisen toimialan tuottavuuskehitystä. Tämä ei ole kuitenkaan talousteorian mukaista. Sen mukana palkka määräytyy työn kysynnän ja tarjonnan perusteella. Työvoiman kysyntä tietyllä toimialalla riippuu paitsi tuottavuudesta, myös toimialan tuotteiden hinnasta. Jos tuotteiden kysyntä kasvaa ja sitä kautta toimialan hinnat kohoavat, palkat kasvavat, vaikka tuottavuus ei kohoaisi ollenkaan. Tämän takaa toimialojen välinen kilpailu työvoimasta. Tämä selittää muun muassa sen, miksi lakimiesten tai viulistien palkat ovat kasvaneet nopeasti, vaikka kyseisissä tehtävissä tuottavuuden kasvu on ollut hidasta.
Toinen väärinkäsityksistä on se, että tuottavimpien yritysten pitäisi maksaa työntekijöille parempaa palkkaa kuin heikosti tuottavien.
Yritysten väliset palkkaerot
Toinen väärinkäsityksistä on se, että tuottavimpien yritysten pitäisi maksaa työntekijöille parempaa palkkaa kuin heikosti tuottavien. Ideaalisilla markkinoilla pätee niin sanottu ”yhden hinnan” -periaate. Sen mukaan esimerkiksi tehokkaasti sähköä hyödyntävä yritys maksaa sähköstä saman hinnan kuin tehoton yritys. Jos tehoton saisi sähköä tehokasta halvemmalla, kyse olisi eräänlaisesta yritystuesta. Saman periaatteen mukaan tuottavuudeltaan yhtä hyvien työntekijöiden pitäisi saada samaa palkkaa työnantajansa tuottavuudesta riippumatta.
Kyse on toki vain yksinkertaistetusta periaatteesta. Työpanos ja sähkö ovat nimittäin siinä suhteessa erilaisia tuotannontekijöitä, että työntekijällä on oma tahto ja työantajalla kannustinhaaste. Toisaalta kannattavan yrityksen voi olla oman etunsa mukaista maksaa työntekijöilleen muita yrityksiä korkeampaa palkkaa, koska kannattavan yrityksen työntekijöiden mahdollisesti kokema epäreiluuden tunne voi alentaa heidän motivaatiotaan ja sitä kautta tuottavuuttaan. Toisaalta usein tuottavan yrityksen kannattaa laajentaa toimintaansa ja palkata lisää väkeä. Se voi joutua houkuttelemaan uusia työntekijöitä normaalia korkeampien palkkojen avulla. Palkkaerot voivat siis houkutella työntekijöitä siirtymään matalamman tuottavuuden yrityksistä korkeamman tuottavuuden yrityksiin.
Palkkaerot voivat houkutella työntekijöitä siirtymään matalamman tuottavuuden yrityksistä korkeamman tuottavuuden yrityksiin.
Kun yritysten välisissä palkkaeroissa on kyse siitä, että tuottavat yritykset ”vapaaehtoisesti” maksavat normaalia korkeampia palkkoja ylläpitääkseen työvoimansa motivaatiota tai houkutellakseen lisää työntekijöitä, palkkaerot
1) kohottavat yritysten tuottavuutta tai
2) jouduttavat kansantalouden tuottavuutta kohottavaa yritys- ja työpaikkarakenteiden muutosta yritysten välillä, eli niin sanottua luovaa tuhoa.
Molemmissa tapauksissa on kyse myös koko kansantalouden edusta.
Toisaalta jos palkkaerot johtuvat siitä, että tuottaville yrityksille on asetettu joku ylimääräinen velvoite maksaa työntekijöilleen korkeampaa palkkaa kuin heikommin tuottaville, vaikutus on kielteinen. Tuollainen velvoite vähentää heikosti tuottavien yritysten kannustimia panostaa tuottavuutensa parantamiseen, koska osa investoinnin tuotosta valuu kohoaviin palkkoihin.
Yritysten väliset palkkaerot aiheuttavat tässä tapauksessa siis eräänlaisen kannustinloukun. Tuottavien yritysten korkeat palkat myös vähentävät niiden kannustinta laajentua, eli tällä tavalla vähentävät myös luovaa tuhoa. Väärästä syystä syntyneet yritysten väliset palkkaerot voivat siis jähmettää myös talouden dynamiikkaa.
Koko kansantalouden etu on, että tuottavien yritysten ei ole pakko, mutta toisaalta saavat tarvittaessa maksaa korkeampaa palkkaa kuin heikommin tuottavat. Jälkimmäistä ei edes pystyttäisi estämään lainsäädännöllä tai työehtosopimuksilla. Ja edelliseen ei siis ole edes syytä pyrkiä. Hyvä lähtökohta on siis, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa. Jos työnantaja kuitenkin katsoo tarpeelliseksi, se voi maksaa työntekijöille ylimääräistä. Se päätös ei kuulu työntekijäjärjestöille.
Se päätös ei kuulu työntekijäjärjestöille.
Mika Maliranta, ETLA:n tutkimusjohtaja
****
STTK:n kysely: Suomalaiset eivät lämpene matalapalkkatyöll