Kirjastovirkailija, kirjailija ja kääntäjä Kiamars Baghbani on opiskellut Suomessa kolme eri tutkintoa aina sen mukaan, mitä uuteen työhön on vaadittu.
– Työn saaminen on vaikeaa ilman todistuksia.
Kiamars Baghbani tajusi mahdollisuutensa turvapaikkaan vasta, kun virkailija sitä hänelle esitti. Iranista mutkien kautta Pakistaniin päätynyt mies oli auttamassa muita pakolaisia turvapaikan hakemisessa.
– Kun tulin Jyväskylään, oli marraskuu 1990 ja pimeää, hän naurahtaa.
Kirjallisuuden ja persian opettajana toiminut Baghbani joutui jättämään kotimaansa muutama vuosi Ajatollah Khomeinin valtaannousun jälkeen. Paikallisen kulttuurilehden toimittaminen oli viranomaisille liikaa.
– Painuin maan alle. Vaihdoin asuinpaikkaa ja nimeä ja harjoittelin puusepäksi.
Elämä maan alla kävi lopulta mahdottomaksi. Baghbani ei voi vieläkään kertoa julkisesti, kuinka hän onnistui pakenemaan maasta 1982.
– Minulla oli 22-vuotiaana asunto, uusi auto, vaimo, poika ja vastasyntynyt tytär, vakituinen työ.
Vuonna 1993 hän pystyi järjestämään lapsensa Suomeen. Vaimon sukulaiset olivat pakottaneet tämän eroamaan miehestään, ja lapset oli tavan mukaan siirretty isän perheeseen.
– Alkuun isäni ja sitten veljeni olivat huolehtineet heistä. Nyt poikani työskentelee nuoriso-ohjaajana ja tyttäreni Lontoossa psykoterapeuttina. Molemmat ovat naimisissa. Elämä jatkuu.
Kun tutkinnotkaan eivät riitä
Suomeen päätymistään 62-vuotias Baghbani pitää onnenpotkuna, sillä hän on aina ollut kiinnostunut kirjallisuudesta. Hän on kääntänyt muun muassa Omar Khaijamin lauluja suomeksi ja suomalaisia kansansatuja persiaksi.
– Suomen kieli poikkeaa aiemmin oppimistani. Se on täysin erilaista.
Iranissa hankittua opettajan pätevyyttä ei tunnustettu. Baghbani ei pelännyt aloittaa uudelleen opintoja yliopistossa. Samaan aikaan hän toimi maahanmuuttajalasten äidinkielenopettajana ja kouluavustajana.
– Yritin kovasti selviytyä, sillä minulla oli kaksi lasta huollettavana.
Hän valmistui maahanmuuttajien opettajaksi ja ohjaajaksi, ja perhe muutti Helsinkiin paremman työpaikan toivossa.
– Pääsin virastomestariksi. Kahden viikon kuluttua johtaja huomasi, että pystyn muuhunkin. Ryhdyin järjestämään kulttuuritapahtumia.
Kun työhön avautui vakituinen pesti, Baghbanille sanottiin, ettei tällä ole vaadittavaa tutkintoa.
Työpaikkoihin päästään suhteilla
– Aloitin kulttuurituottajan opinnot ja valmistuin 2,5 vuodessa. Taas piti odottaa, kunnes tuli maahanmuuttajalle tarkoitettu paikka auki. Paikka meni kuitenkin henkilölle, joka on kantaväestöä, Baghbani sanoo.
Epäonnisen yrittäjyyden jälkeen hän hakeutui vanhustyöhön. Se päättyi asiakkaiden ennakkoluuloihin.
– Sopimusta kaupungin kanssa oli jäljellä kuusi kuukautta, ja minulle tarjottiin töitä Vuosaaren kirjastossa.
”Väärinkäsitykset vähenevät kielitaidon myötä.”
Vakituisen työn saaminen karahti jälleen tutkinnon puuttumiseen. Baghbani opiskeli kirjastovirkailijaksi oppisopimuksella.
– Työn saaminen on vaikeaa ilman todistuksia, kantaväestöllekin.
Hän painottaa, että Suomessa asiat ovat kuitenkin hyvin.
– Sain mennä yli 50-vuotiaana opiskelemaan ilmaiseksi uuden tutkinnon. Pääsin tekemään työtä, jolla on tarkoitus.
Eripurat alkavat usein pienestä
Baghbani sanoo pärjänneensä, koska hän on oppinut tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Hänet on myös valittu työpaikan luottamusmieheksi.
– En anna helposti periksi ja yritän katsoa, mikä on positiivista.
Baghbani painottaa, että väärinkäsitykset vähenevät kielitaidon myötä.
– Joskus eripura maahanmuuttajien ja suomalaisten kesken alkaa hyvin pienestä. Pitää järjestää kulttuuritapaamisia, joissa ihmiset pääsevät juttelemaan toistensa kanssa.
Internet on muuttanut Baghbanin mukaan suomalaisten käsityksiä muista myönteisemmiksi. Aiemmin muukalaisviha oli hänestä selvempää.
– Suomalaiset eivät uskoneet, että ihmisiä voitiin hirttää suoraan kadulla. Jotkut viranomaiset kehottivat palaamaan lähtömaahan takaisin. Nyt tiedetään, millaisista oloista pakolaiset tulevat.
Teksti: Birgitta Suorsa, UP-uutispalvelu
Kuva: Jarno Mela