Kuusivuotiaana pakolaisena Suomeen tullut Arife Heino oppi ala-asteikäisenä aikuisia tulkatessaan, että asioista voidaan puhua.
– Pakolaisaalto muutti tilanteen. Tuttu asiakas käski muuttamaan takaisin sinne, mistä olen tullut.
Kosovosta perheensä mukana Suomeen tullut Arife Heino, 32, muistaa, kuinka vanhemmat seurasivat pelokkaina uutislähetyksiä.
– He olivat huolissaan omaisistamme, ja heidän energiansa meni siihen. Onneksi vastaanottokeskuksessa löytyi aikuinen, joka kiinnostui minusta. Hän opetti minulle suomea.
Arife Heino sanoo, että hänen eteensä on sattunut oikeaan aikaan oikeanlaisia ihmisiä, jotka ovat auttaneet eteenpäin. Ensimmäinen oli isänisä, joka jäi Kosovoon perheen paetessa.
– Isoisä sanoi minulle, että sinä Arife ajat vielä autoa. Se oli ennenkuulumatonta maassa, jossa etuoikeudet kuuluivat pojille.
Kun kolmilapsinen perhe oli Puolassa turvapaikkajonossa, tälle tarjottiin mahdollisuutta tulla Suomeen. Muut perheet eivät kiinnostuneet, mutta Arife Heinon isä oli lukenut Suomen hyvästä koulujärjestelmästä.
Heino kävi peruskoulun ja kauppaopiston.
– Minulla oli kova kiire päästä ansaitsemaan ja lähettämään omaisille rahaa Kosovoon. Myin jo yläasteikäisenä mansikoita torilla.
Ensimmäinen työpaikka opintojen jälkeen löytyi harjoittelun kautta. Heino sanoo, että se on edelleen maahanmuuttajille varmin tapa työllistyä.
– Työhönotossa pitäisi ottaa käyttöön nimettömät hakemukset. Tyttönimeni on Ismaili. Sillä oli vaikea päästä töihin opettajien suosituksista huolimatta. Sain harjoittelupaikan vaatekaupasta.
Anteeksipyyntö on kohtuullista
Myöhemmin Arife Heino siirtyi tuttavansa kehotuksesta pankkiin. Alkuun Heino työskenteli asiakaspalvelussa. Hän piti työstään ja asiakkaat hänestä. Kolme vuotta sitten pakolaisaalto muutti kaiken.
– Kaikilla oli ikään kuin oikeus vihata. Jopa tutut asiakkaat, ikään ja koulutukseen katsomatta käskivät muuttamaan takaisin, mistä olen tullut. Yksi mies syytti, että olen vienyt työpaikan ja miehen suomalaiselta naiselta. Kysyin, olisiko minun pitänyt hakea mies Kosovosta, vaikka olen kasvanut täällä.
”Työpaikoilla pitää olla nollatoleranssi asiattomaan käytökseen.”
Tuosta mies muisti mainita, että hänenkin äitinsä on tullut siirtolaisena Karjalasta.
– Se oli kai hänen anteeksipyyntönsä.
Heinon mielestä loukkauksia ja muita asiattomuuksia pitää pyytää anteeksi. Monella työpaikalla asiattomuudet hoidetaan siten, että maahanmuuttajan pitää ymmärtää ja antaa anteeksi.
– Sanotaan, että loukkaajalla on varmaan huono päivä ja muuta vastaavaa. Myös silloin, kun kyse on omasta työkaverista. Työpaikoilla pitää olla nollatoleranssi asiattomaan käytökseen.
Sitten tuli se päivä, kun yksi nuori, huumeita käyttävä asiakas piirsi Heinon työpöytään hakaristin uhkailujensa vakuudeksi.
Kyyneleet nousevat vieläkin Heinon silmiin.
– Yritin puhdistaa ja peittää sitä piirrosta, mutta siinä se oli.
Tämän vuoden alusta Heino siirtyi asiakaspalvelusta taustatyöhön palveluneuvojaksi.
– Työtä ei voi tehdä kunnolla, jos joutuu pelkäämään, hän sanoo.
Vanha polvi vaalii muistojensa maata
Vieläkin monet maahanmuuttajaäidit jäävät kotiin lastentulon myötä. Arife Heino toivoo, että nämä otettaisiin mukaan vanhempaintoimintaan, kun lapsi tulee kouluikään. Sillä tavoin kotoutuisi koko perhe.
Arife Heino on rikkonut monta kulttuurieroista johtuvaa lasikattoa. Hän muutti 18-vuotiaana opiskellessaan omilleen, mikä oli sukulaisille ennen kuulumatonta. Isä pitää Arife Heinon suomalaista aviopuolisoa nykyisin kuin omana poikanaan.
Kulttuurierot ovat tavallaan ymmärrettäviä:
– Pakolaisina Suomeen tullut vanhempi polvi muistaa Kosovon sellaisena kuin se oli. Näitä muistojen maan arvoja vaalitaan. Nuorten odotetaan käyttäytyvän vanhan ajatusmallin mukaisesti, vaikka nykyisin Kosovossakin naiset ajavat autoa ja hankkivat lapsia menemättä naimisiin, Heino huomauttaa.
Teksti: Birgitta Suorsa, UP-uutispalvelu
Kuva: Jarno Mela