Vaihdoin alaa työskenneltyäni vuosia IT-alalla jatkuvien YT-neuvottelujen ja irtisanomisuhan alla. Halusin ammatin, jossa viihdyn ja joka tarjoaisi töitä loppuelämäksi. Opiskelin lähihoitajaksi. Tavoitteeni oli selkeä, halusin sairaanhoitajaksi. Ilman lomia pakersin kolmatta vuotta ja virtaa riitti, koska tavoite oli selkeänä mielessä. Kävin ensimmäisen vuoden omalla kustannuksella avoimen ammattikorkeakoulun kautta ja hankin pisteet, jatka takasivat pääsyni sisään. Opiskelin tunnollisesti. Tein tehtäviä ja luin kokeisiin illat pitkät, mikä oli tietenkin pienten lasten ajasta pois. Lopulta valmistuin ja pääsin unelmieni paikkaan, leikkausosastolle. Sain lopulta palkinnon kaikesta tekemästäni työstä ja uhrauksista.
Eipä työn aloittamisesta silti helppoa tullut. Vaativa työ vaatii pitkän perehtymisen ja opin heti kättelyssä, että valmista ei tule, vaan työssä oppiminen on lopullista. Tartuin silti haasteeseen ja päätin pysyä tahdissa mukana. Tuolloin minulla alkoi tulla väsymisen merkkejä, mutta vapaapäivien aikana palauduin jotenkin ja jaksoin aloittaa uuden työputken. Kotona ei enää jaksanut tehdä juuri mitään.
Vaativa työ vaatii pitkän perehtymisen ja opin heti kättelyssä, että valmista ei tule, vaan työssä oppiminen on lopullista.
Aina oli kiire
Työpaikalla alkoi tulla muutoksia, jotka tuntuivat aluksi pieniltä. Hiljalleen tuli enemmän ja isompia muutoksia. Tuli organisaatiomuutoksia, remontteja, sisäilmaongelmaa, työpiste oli sekaisin johdoista ja ylimääräisestä tavarasta. Esimiehen kanssa ei ehtinyt keskustelemaan. Aina oli kiire. Laitettiin vauhtia potilaan vaihtoihin, vaikka olisi vielä paljon tekemistä, jotta potilas saadaan hoidettua turvallisesti. Tauolla hengähdin hetken ja nostin turvonneet jalat tuolille, jolloin sain moittivia katseita siitä, että täällä jotkut näköjään ottavat rennosti, kun toiset painaa niska limassa töitä. Työvuorolistakin oli ihan kauhea. Pohdin, miten toivun yhden vapaan aikana ja jaksan taas tulla tekemään pitkän putken töitä. Säälitti päivystäjät, joilla ei välttämättä ole pariin viikkoon yhtään vapaata. Ongelmien listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Pikkuhiljaa tämä kaikki alkaa väsyttämään työntekijää ja tietysti esimiestäkin. Hänen pitäisi luoda työntekijöille sellaiset olosuhteet, että työn tekeminen olisi mahdollisimman mutkatonta. Kuormitusta on siis heilläkin. Ilmapiiri kiristyy ja kohta ollaan jokaista pientä hyvääkin uudistusta vastaan, kun ei enää jakseta jatkuvaa muutostilaa.
Hoitaja kysyi, mitä minulle kuuluu ja minä repesin itkemään.
Kolme vuotta sitten täytin työhyvinvointikyselyn. Ajattelin silloin, että ei näistä varmaan ole mitään hyötyä, mutta täytin kyselyn täysin rehellisesti. Samalla viikolla minulle tuli vastaus, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä työterveyshoitajaan ja varaamaan käyntiaika. En varannut aikaa, koska se olisi vaatinut taas säätämistä työvuoroihin, enkä oikeasti nähnyt tilannettani oikein. Olin hyvin väsynyt. Kävin verikokeissa, mittasin verenpainetta, kaikki oli kunnossa. Minulla oli selkä- ja käsikipuja, joiden ajattelin helpottavan, kun jaksaisin noudattaa fysioterapeutin ohjeita. Olin loukannut itseni potilassiirrossa aiemmin.
Puoli vuotta myöhemmin varasin ajan ja menin käymään hoitajan luona. Hoitaja kysyi, mitä minulle kuuluu ja minä repesin itkemään. En enää saanut itkua loppumaan. Sain kerrottua, että olin kovin väsynyt ja kerroin kivuista, jotka vaikuttivat yöuneen. Hoitaja näki uupumukseni vakavuuden ja laittoi ajan työterveyslääkärille. Lääkärin vastaanotolla sama jatkui. Sain vaivoin puhuttua itkultani ja aloimme selvittää, mistä uupumukseni johtuu.
Minun pelastukseni oli työterveyshuolto ja ihmiset, jotka ottivat tosissaan hätäni.
Lääkäri otti esille myös henkisen jaksamisen
Fyysisistä vaivoista oli helppo lähteä eteenpäin, mutta lääkäri otti esille myös henkisen jaksamisen. Hän teki lähetteen magneettiin, jossa selkä kuvattiin löytämättä mitään erityistä syytä kivuille. Olin aluksi lyhyellä sairaslomalla, että saisin levähtää. Toivoimme levon auttavan myös kipuihin suotuisasti. Tilanne ei kuitenkaan helpottunut. Tunsin itseni vain väsyneemmäksi ja kipeämmäksi eikä töihin palaaminen tuntunut ollenkaan hyvälle. Tunsin pettäneeni itseni, työnantajani ja perheeni. Kamppailin valtavan syyllisyyden kanssa ja kipeät ajatukset täyttivät mielen uuvuttaen minut lopullisesti. Kävin säännöllisesti hoitajan tai lääkärin luona ja selvitimme tilannetta.
Aloitin terapian ja lääkitys on auttanut siinä, että olen saanut puhuttua vaikeista asioista. Minun pelastukseni oli työterveyshuolto ja ihmiset, jotka ottivat tosissaan hätäni. Olin silloin niin valtavan häpeissäni, kun en jaksanut edes hoitaa työtäni, saati kotia. Syytin itseäni tarpeettomasti kaikesta. Tukiverkon lisäksi oivalsin onneksi kanavoida pahan oloni liikuntaan. Vaikka olin kuinka väsynyt tahansa, raahauduin vähintään kävelylenkille metsään ajatuksineni ja itkin tunteita pihalle, kunnes itku laantui ja saatoin palata kotiin.
Olen uskaltanut ottaa asian puheeksi myös töissä. Alussa tietysti piti kertoa esimiehelle, joka suhtautui ymmärtäväisesti. Olen kiitollinen, että hän teki asian kertomisesta helppoa eikä häpeällistä. Olen kertonut joillekin avoimesti, että minulla on ollut työuupumus. Yllätyksekseni olen saanut lämpimän vastaanoton asialleni ja olen kuullut, että en ole tässäkään yksin eikä sitä tarvitse hävetä.
Asioihin pitää tarttua nopeasti, etteivät ne pahene.
Jäsenen kirjoittama tarina julkaistaan nimettömänä hänen pyynnöstään.
Kuva: Lehtikuva
***
STTK:n kysely: Puolet kokee työnsä kuormittavaksi – uhkaa työkykyä, työuria ja tuottavuutta