Suurin osa suomalaisista ei halua asua kaupunkien keskustassa vaan lähiöissä tai esikaupunkialueella, käy ilmi STTKn uusimmasta tutkimuksesta. Harvaan asutulla alueella tai maaseudulla vastaajista haluaisi asua kolmannes, jos ei tarvitsisi huomioida työmahdollisuuksia. Ja kyllä, nuoretkin jäisivät ihan mielellään pienemmillekin paikkakunnille, jos heille vain löytyisi sopivaa työtä. Omakotitaloonkin vielä.
Miten me sitten pakkaannumme koko ajan enemmän ja enemmän muutamiin suuriin kaupunkeihin?
Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla on pelkoa siitä, ettei asuntoa saa myytyä halutessaan, kun samaan aikaan yli puolet vastaajista on huolissaan asuntojen hintojen noususta omassa asuinmaakunnassaan. Tämän yhtälön ratkaiseminen on merkittävä työpaikkojen kohtaanto-ongelman selättämisessä.
Asunnon, saati omia asumistoiveita vastaavan asunnon löytäminen on monelle erittäin haastavaa tilanteessa, jossa kasvukeskusten asuntojen hinnat ja vuokrat karkaavat aina vain kauemmaksi omasta tulotasosta. Pääkaupunkiseudun lisäksi lähinnä vain Tampereen ja Turun asuntojen hinnannousu on ollut voimakasta, kun taas keskikokoisissa maakuntakaupungeissa tilanne on huomattavasti tasaisempi.
Pienipalkkaisimpiin töihin on jo vaikeaa löytää osaavaa työvoimaa, kun hintataso on kasvukeskuksissa karannut kauas työntekijän palkkapussista. Samaan aikaan pienpalkkaisilla aloilla aiemmin yleiset työsuhdeasunnot ovat harvinaistuneet, mutta nuoret olisivat halukkaimpia muuttamaan työn perässä paikkakunnalta toiselle, jos työnantaja tarjoaisi heille työsuhdeasuntoa.
Kuinka huolehdimme keskikokoisten maakuntakaupunkien veto- ja pitovoimasta?
Isoja kysymyksiä onkin kaksi: Kuinka huolehdimme keskikokoisten maakuntakaupunkien veto- ja pitovoimasta ja saamme hillittyä isojen kasvukeskuksien asumiskustannuksia, jotta työperäinen muuttoliike maan sisällä riittää tasapainottamaan työmarkkinat?
Ensimmäiseen ratkaisu on elinvoimapolitiikka, eli ne elinkeinopoliittiset toimet, jotka antavat kunnalle tai kaupungille sen kyvyn menestyä myös tulevaisuudessa, olivat ne sitten vaikkapa infrahankkeita tai investointitukia. Elinvoimapolitiikan keinoin tarjotaan asukkaille työtä ja toimeentuloa sekä viihtyisää asumista ja sujuvaa arkea.
Muuttotappion kanssa painivien pienten kuntien olisikin ehkä tärkeämpää miettiä miten nykyiset asukkaat saadaan pidettyä asukkaina, kuin miten uusia houkuteltaisiin. Vetovoimatekijöitä voivat olla mielikuvat kunnan tarjoamista mahdollisuuksista, mutta pitovoima muodostuu kokemuksista. Alueen väestökehityksen suureen kuvaan ei vaikuteta kuntien lähettämillä villasukilla, uuden asukkaan mukeilla tai tarjoamalla halvempia tontteja, mutta ne voivat luoda alueelle välttämätöntä tulevaisuususkoa ja antaa kunnalle mahdollisuuden erottautua markkinointiviestinnän keinoin.
Parhaiten kilpailussa asukkaista näyttäisi pärjäävän kunnat, joilla sekä kovat (työpaikkojen saatavuus, koulutustarjonta, aluetalouden kehitys, liikenteen sujuvuus) että pehmeät (mainekuva, arjen helppous ja sujuvuus) vetovoimatekijät kunnossa. Erityisesti panoksia kannattaa laittaa nuoriin naisiin, jotka vetävät mukanaan myös miehet ja mahdollisen perheen.
Toiseen kysymykseen ratkaisu voisi olla rakentamattoman maan kiinteisveron korotus, jolla kiihdyttäisiin Helsingin ja suurimpien kasvukeskuksien asuntorakentamista. Tämä ei poissulje tarvetta pitää maakuntakeskukset asuttuna, koska muuten Helsingin, Turun ja Tampereen asuntomarkkinat ylikuumenevat. Eikä Suomi pärjää muutenkaan, jos pohjoisin kasvualueemme on Tampere. Tarvitsemme useita elinvoimaisia kasvukeskuksia, joissa asuntomarkkinat ovat tasapainossa – nämä ovat tärkeitä suomen monipuolisuudella ja yhteiskuntarakenteelle.
Ulla Hyvönen, STTK asiantuntija, alueasiat
STTK:n asuntopoliittinen ohjelma