Muistan hetken, jolloin meille Väestöliiton tutkimuslaitoksen tutkijoille alkoi valjeta, että suomalaisten syntyvyyden laskussa ei ollutkaan kyse lyhyestä notkahduksesta, eikä edes vuoden 2008 talouskriisin aiheuttamasta vaikutuksesta. Talous oli elpymässä, syntyvyysluvut jatkoivat syöksyään. Myös Englannista, Yhdysvalloista ja jopa Ranskasta – vakaan ja eurooppalaisessa mittapuussa korkean syntyvyyden perikuvasta – alkoi tulla samankaltaisia viestejä: lapsia syntyy selvästi aikaisempaa vähemmän.
Googlasin ”millennials childbearing”. Ensimmäinen osuma oli ”Millennials choose sterilisation”, milleniaalit valitsevat sterilisaation. Muita aihetta valaistavia osumia ei vielä vuonna 2016 juuri ollutkaan.
Milleniaalit, joita kutsutaan myös Y-sukupolveksi, syntyivät noin 1980 – 1995. He varttuivat vuosituhannen vaihteessa ja ovat viimeinen sukupolvi, joka ehti elää edes joitain vuosia ennen sosiaalisen median ja ilmastokriisitietoisuuden läpimurtoa arjessa. Kaikki milleniaalit eivät tietenkään toivo sterilisaatiota. Päinvastoin, useimmat heistä toivovat ja myös saavat omia lapsia. Silti muistan tuon otsikon kirkkaasti. Siinä kiteytyi itselleni ymmärrys siitä, että lastensaantimaisema oli murroksessa.
Milleniaalien lastensaantimaisema eroaa edeltävien sukupolvien suhtautumisesta vanhemmuuteen. Suuret ikäluokat vaativat tehokkaita ehkäisyvälineitä ja päiväkoteja, X-sukupolvi pitkiä vanhempainvapaita ja mahdollisuutta etätyöhön. Heille perheellistyminen oli yhä tietoisempi ja harkitumpi valinta, silti itsestäänselvyys elämänkulussa. Vain muutama prosentti heistä ajatteli, että ei halua lapsia lainkaan.
Yhä useampi pohtii, haluaako ylipäänsä lapsia
Y-sukupolvessa tämä on muuttunut. Yhä useampi pohtii, haluaako ylipäänsä lapsia. Jos lapsia toivoo, mietitään milloin, miten ja kenen kanssa. Suomalaisten keskimääräinen ihanteellinen lapsiluku on alle kaksi lasta. Tutkimuksista tiedämme, että kuilu ihanteellisen ja saavutetun lapsiluvun välillä on merkittävä. Siten alentuneet ihanteet jo itsessään ennakoivat vähemmän lapsia.
Aikaisempien sukupolvien kohdalla työllisyys, avioituvuus ja perhepoliittiset satsaukset olivat yhteydessä korkeampaan syntyvyyteen. Näistä ei kuitenkaan ole löytynyt selitystä 2010-luvun muutoksille. Tällä hetkellä vanhat ’kovat’ tekijät ovat toki edelleen vaikuttamassa. Niiden lisäksi arvomaailma ja elämänkululle asetetut odotukset ovat myös muuttuneet.
Kuvasimme nuorten toiveita, ajatuksia ja pelkoja, jotka koskevat vanhemmuutta ja perheellistymistä Väestöliiton Perhebarometreissä vuonna 2015 ja 2017. Niiden yhteenvedot pätevät edelleen yllättävänkin hyvin. Toisaalta kyse on koetusta epävarmuudesta, toisaalta elämäntyylistä. Pienten lasten vanhemmat miettivät mahdollisten toisen ja kolmannen lapsen kohdalla, riittäisivätkö omat voimavarat, kestäisikö parisuhde ja onko varaa muuttaa isompaan asuntoon.
Lapsettomat nuoret aikuiset miettivät, istuuko vanhemmuus heidän muihin elämänsuunnitelmiinsa ja erilaisiin mahdollisuuksiin. Tai he odottavat, että elämäntilanne vakiintuisi, jotta uskaltaisi kohdata vanhemmuuden suuren vastuun ja sitoutua vuosikymmeniksi toiseen ihmiseen.
Paras toistaiseksi lukemani syväluotaus laskevaan syntyvyyteen on Anna Louie Sussmanin New York Timesissa julkaistu artikkeli The End of Babies. Sussman kiteyttää uuden lastensaantimaiseman osuvasti. (Lukuun ottamatta huonoa otsikkoa — vauvoja siis edelleen syntyy enemmistölle, myös Suomen kaltaisissa maallistuneissa ja vauraissa maissa, joissa vauvakadosta vatvominen ja nälkävuosiin vertaaminen saattaa vain ruokkia yleistä sumeutta lastensaantia koskevassa julkisessa keskustelussa.)
Hyvä lähtökohta on myöntää murroksen laajuus ja se, että mikään yksittäinen politiikkatoimi ei tule sitä nopeasti muuttamaan.
Sussman on itse Y-sukupolveen kuuluva nainen. 32-vuotiaana hän pakasti munasolujaan odottaessaan puolisoa tai sopivampaa elämänvaihetta. Hän rakastaa työtään ja arvostaa valinnanvapauttaan, mutta hän näkee myös syntyvyystilastojen raadollisen ja elämänkielteisen puolen. Aleneva syntyvyys ei välttämättä ole huono asia, Sussman korostaa. Parhaimmillaan se edustaa kohenneita koulutusmahdollisuuksia ja urapolkuja, korkeampaa elintasoa ja laajempaa hyväksyntää lapsivapaalle elämäntyylille.
Mutta pahimmillaan Sussmannin mukaan nykyinen trendi heijastaa syvällistä epäonnistumista: ”Työnantajien ja hallitusten epäonnistumista työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisessa; meidän yhteistä epäonnistumistamme ratkaista ilmastokriisi niin, että lastensaanti olisi järkevä valinta; globaalin talouden kasvavaa epätasa-arvoa. Tällöin alenevat lapsiluvut eivät heijasta niinkään valintaa kuin sarjaa vastenmielisiä olosuhteita ja niiden kipeitä seurauksia.”
Suomessa tarvitaan suoraa ja rehellistä puhetta
Muuttunut lastensaantimaisema ei tarkoita, etteikö mitään tiedetä tai että mitään voisi tehdä. Hyvä lähtökohta on nimenomaan myöntää murroksen laajuus ja se, ettei mikään yksittäinen politiikkatoimi tule sitä nopeasti muuttamaan. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö tulisi tehdä yhtään mitään, kuten Suomessa toistaiseksi on tapahtunut. Missään länsimaissa syntyvyys ei ole laskenut näin dramaattisesti, meillä on kaikkien Pohjoismaiden kaikkien aikojen alhaisimmat luvut, eikä vielä ole varmuutta yhdestäkään poliittisesta uudistuksesta.
”Hedelmällisyys haltuun” on hyvä käsitepari nykyhaasteen hahmottamiseksi. Ajattelen tätä niin yhteiskunnan ja työnantajien tasolla kuin yksilöiden ja heidän perheidensä arjessa.
Lastensaannin aikaikkuna on äärimmäisen kapea. Mistä nuoret aikuiset saavat tietoa ja tukea omissa, usein kipeissä pohdinnoissaan?
Juuri nyt syntyvyydestä puhutaan lähinnä kestävyysvajeen kannalta. Onko pelko siitä, että sanoo jotain väärin, mykistänyt kokonaisen kansakunnan? Sekin saattaa olla yksi syy alenevan syntyvyyden ansaan, jossa Suomi tällä hetkellä on. Miten voisimme puhua vanhemmuudesta moninaisesti, eri valintoja kunnioittaen ja kuunnellen, mutta suoraan ja rehellisesti?
Naisten hedelmällisyys alkaa laskea vahvasti noin 35-ikävuoden jälkeen. Useimmat lapset syntyvät tällä hetkellä 30-34-vuotiaille naisille. Lastensaannin aikaikkuna on äärimmäisen kapea. Mutta mistä nuoret aikuiset saavat tietoa ja tukea omissa, usein kipeissä pohdinnoissaan? Miten voisimme Suomessa välttyä tulevaisuudesta, jossa nuori 32-vuotias nainen – Sussmanin tavoin – katsoo olevansa pakotettu pakastamaan munasoluja, koska äitiys ei tunnu vielä mahdolliselta?
Nopeaa teknologista ja työelämän murrosta kokeva yhteiskunta joutuu miettimään uudelleen tapoja, joilla vanhemmuus luontevasti ja houkuttelevasti nivotaan elämänkulkuun. Kouluissa voisi opettaa ei vain sitä, miten vältetään raskaaksi tulemista ja seksitauteja, vaan myös, miten ja milloin lapsia voi tehdä. Opiskelijoille ja työntekijöille tulisi selvästi viestiä, että perheellistyminen on myönteinen ja iloinen asia myös yhteiskunnan ja kansantalouden kannalta, ja että pienen lapsen vanhempi ei jää yksin.
Anna Rotkirch, Kirjoittaja on Väestöliiton tutkimusprofessori
***
Syntyvyys ilmastokriisin aikakaudella
Kuka uskaltaa haaveilla lapsiperheestä?
Population ageing mismatches lives and Finnish society
STTK:n kysely: Taloudelliset syyt Suomen alhaisen syntyvyyden taustalla