Syntyvyyden alenemista on pidetty lähes väistämättömänä taloudellisen kehityksen, elintason kohoamisen ja naisten työssäkäynnin lisääntymisen seurauksena. Pohjoismaiden kehitys on tässä suhteessa ollut poikkeuksellista: syntyvyys on pysynyt eurooppalaisittain korkeana, eivätkä naisten korkea koulutustaso tai työssäkäynti ole olleet esteitä lasten saannille.
Vaikuttaa siltä, että näiden maiden harjoittama perhepolitiikka on taannut osaltaan riittävän turvalliset olosuhteet, jotta perheet ovat pystyneet hankkimaan toivomansa määrän lapsia. Viime vuosina syntyvyys on kuitenkin kääntynyt laskuun myös Pohjoismaissa ja erityisen voimakasta lasku on ollut Suomessa. Sen myötä on herätty pohtimaan, missä määrin perhepoliittisten tukien avulla voitaisiin edistää lastensaantia.
Työn ja perheen yhteensovittamisen politiikat – perhevapaat ja päivähoitomahdollisuudet – voivat olla entistä tärkeämpi keino tukea perheiden lastenhankintaa.
Eurooppalainen väestöntutkimus on pyrkinyt selvittämään erilaisten perhepoliittisten etuuksien ja tukijärjestelmien yhteyttä syntyvyyteen. Arviointiin liittyy monia haasteita. On hyvin vaikeaa yksiselitteisesti osoittaa perhepoliittisten ratkaisujen yhteyttä syntyvyyden kehitykseen ja erottaa sitä muusta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Yksittäisten henkilöiden tai parien lastensaantia koskevien päätösten taustalla vaikuttaa monia eri tekijöitä ja yksittäisen tekijän roolia on vaikea osoittaa. Lisäksi vaikutukset näkyvät usein vasta viiveellä, eikä aina ole selvää, onko kyse vain lastensaannin ajoittamisen muutoksesta (lapset saadaan aikaisemmin tai nopeammassa tahdissa) vai muutoksesta perheiden lopullisessa lapsiluvussa.
Ajatus perhe-etuuksien vaikutusmahdollisuuksista syntyvyyteen nojaa vahvasti taloustieteelliseen ajatteluun ihmisten käyttäytymiseen ja valintoihin vaikuttavista tekijöistä. Perusajatuksena on, että lapsesta aiheutuvien kustannusten vähentyessä lasten kysyntä kasvaa, eli lapsia hankitaan enemmän. Perheen tulotasolla on tämän mukaan positiivinen yhteys lastenhankintaan. Perhepoliittiset tuet voivat vähentää lapsesta syntyviä kustannuksia joko suorin tulonsiirroin (perheiden saamat rahalliset tuet), subventoimalla lapsiin liittyvien palveluiden ja tuotteiden hintoja tai verotuksen kautta.
Mitä tutkimukset kertovat?
Valtaosassa tutkimuksia perhepoliittisten etuuksien vaikutus syntyvyyteen on kuitenkin arvioitu suhteellisen vähäiseksi. Useita eri Euroopan maita käsittäneessä pitkittäisvertailussaan Blanchet ja Ekert-Jaffé (1994) arvioivat, että perhe-etuudet ovat kokonaisuudessaan pystyneet nostamaan hedelmällisyyttä noin 0.2 lapsella naista kohden. Tuoreemmissa tutkimuksissa tulonsiirtojen vaikutus syntyvyyteen on yhtä lailla arvioitu melko vaatimattomaksi, noin 0.1 lasta naista kohden (Gauthier & Hatzius 1997; D’Addio & d’Ercole 2005; Luci & Thévenon 2011; Cohen 2013; Gonzales 2013; Galloway & Hart 2015).
Perhetukien arvioinnissa on lisääntyvästi sovellettu myös kvasikokeellisia asetelmia, jolloin pystytään suoraviivaisemmin osoittamaan yhteys tukien ja lastensaannin välillä. Tulosten valossa näyttää kuitenkin siltä, että vasta hyvin merkittävät korotukset, kuten esimerkiksi lapsilisien tai vanhempainvapaakorvauksen huomattava korotus Saksassa tai Quebeckin osavaltion tarjoama mittava ”vauvabonus” Kanadassa ovat onnistuneet nostamaan syntyvyyttä jossain määrin (Riphahn & Wiynck 2017; Malak ym. 2019; Raute 2019).
Etuudet voivat myös pyrkiä vähentämään lapsen syntymästä ja hoidosta aiheutuvia niin sanottuja vaihtoehtoiskustannuksia, jotka tyypillisesti realisoituvat äidin poissaolona ansiotyöstä ja tästä aiheutuvasta palkkatulojen menetyksestä. Naisten koulutustason noustessa ja työssäkäynnin yleistyessä työn ja perheen yhteensovittamisen politiikat – perhevapaat ja päivähoitomahdollisuudet – voivatkin olla entistä tärkeämpi keino tukea perheiden lastenhankintaa. Makrotason havainnot, eli korkean syntyvyyden esiintyminen niissä maissa, joissa perhevapaat tai päivähoitomahdollisuudet ovat hyvällä tasolla, näyttäisivät antavan tukea tälle tulkinnalle (McDonald 2000; Frejka ym. 2018). Mikrotason tutkimuksissa esimerkiksi perhevapaiden pituudella ja syntyvyydellä ei kuitenkaan ole juuri havaittu yhteyttä.
Vahvinta tutkimusnäyttöä on päivähoidon myönteisestä vaikutuksesta
Vahvinta tutkimusnäyttöä on päivähoidon myönteisestä vaikutuksesta. Päivähoidon tarjonnan on havaittu lisäävän syntyvyyttä erityisesti niissä maissa, joissa päivähoitopalveluja on ollut huonosti tarjolla (Del Boca 2002; Hank ym 2004; Andersson ym. 2004; Rindfuss ym. 2007; Baizan 2009).
Tuore tutkimustieto lapsettomuuden kehityksestä viittaa siihen, että lastensaannin esteet koskevat entistä useammin pienituloisia ja matalasti koulutettuja miehiä ja naisia.
Näyttää siltä, että perhepoliittiset tuet ovat pitkällä aikavälillä pikemminkin tasanneet sosioekonomisten ryhmien välisiä eroja lastensaannissa kuin lisänneet merkittävästi syntyvyyttä. Toisaalta tuore tutkimustieto lapsettomuuden kehityksestä (Jalovaara ym. 2019; Miettinen ym.
2015) viittaa siihen, että lastensaannin esteet koskevat entistä useammin pienituloisia ja matalasti koulutettuja miehiä ja naisia, jotka eivät välttämättä hyödy perheen ja työn yhteensovittamisen politiikoista. Onkin esitetty, että yksittäisten perhepoliittisten etuuksien käyttöönotto tai merkittäväkään tasokorotus ei sellaisenaan vielä riitä ylläpitämään korkeaa syntyvyyttä, vaan eri yhteiskuntapolitiikoiden – koulutus-, asumis-, työllisyys- ja tasa-arvopolitiikan – tulee perhepoliittisten keinojen rinnalla tukea yhdenmukaisesti perheiden lastensaantia.
Anneli Miettinen, kirjoittaja on Kelan tutkija
***
Syntyvyys ilmastokriisin aikakaudella
Kuka uskaltaa haaveilla lapsiperheestä?
Population ageing mismatches lives and Finnish society
Mistä luovumme, jos luovumme lapsista? – pamfletti alhaisen syntyvyyden syistä ja seurauksista