Koronaviruksen aiheuttama shokki tuntuu monella yhteiskunnan osa-alueella. Sen vaikutus on ja tulee olemaan laaja niin talouteen kuin jokaisen ihmisen elämään – jonkin aikaa. Ensimmäisen kahden viikon aikana ovat mullistuneet käsityksemme etätyöstä, digitekemisestä, työn ja muun elämän yhteensovittamisesta sekä erilaisten töiden arvokkuudesta yhteisöllemme. Ennen kaikkea käsityksemme perusturvallisuudesta on kokenut kovan kolauksen.
On hyvä kuitenkin muistaa, että viruksen aiheuttama kriisi ja poikkeustila jatkuvat vielä jonkin aikaa ja hyvä on myös muistaa, että jonain päivänä lähitulevaisuudessa se myös päättyy. Juoksemme kollektiivista -olkoonkin kliseistä – maratonia, joissa ensimmäisten maitohappojen ilmestyttyä emme voi lopettaa. Meidän pitää varmistaa, että mukana juoksevat myös hitaimmat ja samalla kun juoksemme, kannamme kukin sylissämme myös läheisiämme. Huutaminen samalla kun juoksee on hankalaa – usein myös tarpeetonta. Jos itsellä rupeaa happi loppumaan, kannattaa hidastaa normaalia vauhtia. Maali häämöttää kyllä siellä jossain edessä.
Viime päivinä kaikki työyhteisöt ovat joutuneet tarkastelemaan ja organisoimaan vauhdilla uusiksi kaikkea tekemistään. Monilla työt ovat loppuneet – toivottavasti vain toistaiseksi. Heillä, joilla töitä ei ole mahdollista tehdä etänä, työn riskit, työhön kohdistuneet odotukset ja työsuojelun vaatimukset ovat kasvaneet. Etätöissä yhtä hyvin kotikoulua pitävät kuin yksin asuvat joutuvat pitämään työn ohella oman ”pakkansa” kasassa. Tämä kaikki kuormittaa henkisesti paljon ja jokaisella yksilöllä on kriisissä erilaiset lähtökohdat tilanteen kohtaamiselle ja selvittämiselle. Tämä koskee tällä hetkellä inhimillisen tasapuolisesti työntekijöitä, esimiehiä, johtajia ja päättäjiä.
Toivo syntyy ajatuksesta, että toiset näkevät sinut ja tilanteesi – ja myötäelävät tiukasta tilanteesta huolimatta.
Alkushokin jälkeen ja uudenlaisen arjen asettuessa meidän kannattaakin miettiä, miten helpotamme toistemme elämää. Erittäin monet suomalaiset ovat joustaneet viime päivinä aivan uskomattomiin suorituksiin, monesti kantokykyjensä rajoissa. Nytkin on hyvä hetki pohtia, mikä auttaa työyhteisöissä jaksamaan pidemmälle. Onko työturvallisuus kunnossa, huomaammeko toisen vaikean hetken henkisessä kuormituksessa, onko kaikki etäpalaverit tarpeen juuri koulupäivän aikana, pystymmekö katsomaan sormien lomasta toisen hetkellisiä ylilyöntejä kuormittuneessa tilanteessa, kuka tarvitsee nyt taukoa? Nämä ovat kaikki työelämän taitoja, joita tarvitsemme kriisin jälkeenkin.
Toivoa vuorovaikutuksella
Poikkeustila antaa mahdollisuuden myös luoda toivoa, joka syntyy jokaisessa vuorovaikutustilanteessa ja reaktioissamme suhteessa toisiimme – niin yksilötasolla, työyhteisöissä kuin organisaatioidenkin välillä. Vanha sosiaalisessakin mediassa kiertänyt aforismi muistuttaa, että ennen reagointia on hyvä kysyä itseltään kolmea asiaa: onko se totta, onko se ystävällistä, onko se tarpeellista? Etäyhteydet parantavat mahdollisuuksiamme hidastaa omia reaktioitamme, myös työyhteisöissä.
Toivo syntyy ajatuksesta, että toiset näkevät sinut ja tilanteesi – ja myötäelävät tiukasta tilanteesta huolimatta. Se auttaa jaksamaan ja tarvittaessa kiihdyttämään vauhtia.
Maali häämöttää jo. Jaksaa jaksaa!
PS. Käytän tilaisuutta hyväkseni kiittääkseni tässä samalla omaa STTK-yhteisöäni. Olette kaikki toimineet järkähtämättömästi, tehokkaasti ja esimerkillisesti!
Elena Gorschkow
Kirjoittaja on STTK:n yhteiskuntavaikuttamisen päällikkö