Vaikka Saksassa ja Ranskassa asiat ratkaistaan perinteisesti hyvin eri tavalla, Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron ovat yhtä mieltä Eurooppa-tasolla määritetyn maakohtaisen minimipalkan tarpeellisuudesta.
Molemmat Euroopan sydämessa sijaitsevat valtiot ovat joutuneet tekemisiin ulkomaisen työvoiman dumppauksen kanssa. Molemmissa on huomattu, että yhteisillä työmarkkinoilla myös palkoissa pitäisi olla yhteneväinen mittatikku. Muutoin on vaara, että niin sanotuista matalapalkkamaista vuokrattava tilapäistyövoima kurjistaa teollisuusmaiden työmarkkinat.
Kuka voi syyttää kotimaansa alle 300 euron kuukausipalkkaan tottunutta bulgarialaista rekkakuskia, jos tämä nelinkertaisen palkkakuitin nähdessään ei ole kovin vaatelias lepoaikojensa suhteen?
Erityisen räikeä esimerkki tilanteesta on Ranskan teollisuuden tämän hetkinen työvoimapula. Työolojen ja palkkauksen rappeutumisesta kauhistuneet ranskalaisnuoret eivät ole hakeutuneet alalle. Vuokratyövoiman siirtyessä yhtäkkiä parempaa palkkaa maksavaan naapurimaahan autotehtaaseen tai paperikoneen ohjaamoon ei löydykään ketään.
Ranskalaiset ovat usein surkutelleet saksalaisia, jotka päättivät kansallisesta minimipalkasta viisi vuotta sitten. Tähän päädyttiin, koska työelämän huomattiin muuttuneen. Koska Saksan perinteisesti vahvojen ammattiliittojen valta ei ulottunut erityisesti palvelualalle syntyneisiin uusiin matalapalkka-ammatteihin, asiaan piti puuttua minimipalkalla. Valtaosa Saksan työssäkäyvistä nauttii siis kuitenkin edelleen liittonsa sopimaa palkkaa. – Toisin kuin Ranskassa, jossa 14 prosenttia työvoimasta on jo minimipalkkalaisia ja heidän osuutensa jatkuvassa kasvussa.
Minimipalkkalaisille toimeentulotukea
Ranska ylpeilee suotta jo 1950-luvulla käyttöön otetulla minimipalkallaan. Viime vuonna hallitus nimittäin laajensi toimeentulotuen asiakaskuntaa yhden hengen minimipalkkatalouksiin. Tällä maan johto tunnusti minimiansion riittämättömyyden elämiseen.
Suomen asukasmäärän verran lähinnä perheettömiä minimipalkkalaisia saa siis kuukausittain noin sata euroa toimeentulotukea.
Onko tässä järkeä? Ensin « toitotetaan », kuinka hieno asia on yleinen minimipalkka. Sitten valtio ottaa velkaa, jotta voisi kustantaa tämän epäsuoran « yritystuen ».
Ranskan riittämättömäksi todettu minimituntipalkka on 10,15 euroa ja saksalainen vastaava 9,35 euroa. Kun otetaan huomioon ranskalainen 35-tuntinen työviikko, saksalainen tienaa kuukaudessa kuitenkin hiukan enemmän. Itse asiassa juuri sen verran enemmän, että ranskalaisen toimeentulotuen alaraja ylittyisi.
Huolestuttavinta Ranskan valtion talouden kannalta asetelmassa on se, että minimipalkasta on viime vuosina tullut synonyymi sanalle palkka. Työvoimatoimiston hakumoottori kiteyttää tilanteen. Uusi työntekijä rekrytoidaan aina kansallisella minimipalkalla, oli sitten kyseessä betoniraudoittaja tai tiedottaja. Jos hakumoottoriin erehtyy laittamaan hiukan korkeamman lukeman, hakutuloksia tulee enää tipottain. Minimipalkkalaisten osuus maan työvoimasta kasvaa siis logaritmisesti. Samoin sosiaalitoimen budjetti.
Vain 11 prosenttia kuuluu liittoon
Miten tämä kaikki on mahdollista? Missä ovat hiljattain television iltauutisissa ja Hesarin etusivulla punalippujaan liehutelleet ranskalaiset ammattiliitot?
Toisin kuin tiedotusvälineitä seuraamalla kuvittelisi, ranskalaisten työntekijöiden järjestäytymisaste on alhainen : julkinen ja yksityinen sektori yhteenlaskettuna nipin napin yksitoista prosenttia.
Vaikka maan ammattiliitot johtavat näyttäviä työtaisteluja ja istuvat hallituksen neuvottelupöydässä, niiden rooli sopijapuolena on rajallinen. Hallitus voi viitata kintaalla neuvotteluille ja toimia oman päänsä mukaan. Tämä on viime vuosina koettu usein.
Vahvoissa ammattiliitoissa ja Pohjoismaisessa neuvottelusysteemissä on siis etunsa. Maissa, missä sellaista ei ole, palkan maakohtaisen minimitason määrittämisen EU:n puitteissa kansallisia järjestelmiä kunnioittaen toivotaan parantavan tilannetta. Ainakin, jos lopputuloksena on ansio, jolla elää.
Kun suomalainen kuulee sanan minimipalkka, siitä tulee väistämättä mieleen, että se olisi kunkin maan pienin laillinen kuukausipalkka. Pohjoismaisen henkilön aivot « nyrjähtävät », kun ranskalaisessa työpaikkailmoituksessa lukee, että « maksamme 70 prosenttia minimipalkasta ». Myös monen palvelualan aloituspalkka sijoittuu minimipalkan alapuolelle.
Oman lisänsä keskusteluun tuo tietyisti pohjoismainen verotus. Palkkojen yhteensovittaminen on konstikasta niin kauan kuin jossakin maassa vakavissaan mietitään, onko kasvomaski verotettava etu – kun taas toisaalla pidetään itsestään selvänä, että pienipalkkaiset on vapautettu tuloverosta.
Virpi Latva
Kirjoittaja on Ranskassa asuva freelancer-toimittaja