Osmo Soininvaaran tuore kirja 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka on lukukokemuksena hieno. Kirja sisältää kuitenkin myös epätarkkuuksia ja suoranaisia virheitä. Työmarkkinoita päivittäin seuraavaa ekonomistia ne häiritsevät. Väärinkäsitysten korjaamisen voi kokea jonkinlaiseksi velvollisuudeksi, jotta ne eivät jää liikaa kummittelemaan. Paneudun tässä blogissa kolmeen räikeimpään virheeseen, jotka liittyvät työttömyyden syihin, ay-liikkeen tavoitteen asetteluun sekä kysymykseen, pitäisikö palkalla tulla toimeen, vai tarvitaanko perustulo.
Työttömyyden syyt
Suomen rakennetyöttömyyden syynä pidetään yleisesti työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmaa. Kohtaanto-ongelma taas voidaan tarkastelussa jakaa alueelliseen- ja osaamisen kohtaanto-ongelmaan. On avoimia työpaikkoja ja työttömiä työnhakijoita, mutta hakijan osaaminen, kyvyt tai työpaikan sijainti, eivät kohtaa. Kirjassaan Osmo Soininvaara ei tunnista kohtaantoa rakennetyöttömyyden syynä.
Kirjassaan Osmo Soininvaara ei tunnista kohtaantoa rakennetyöttömyyden syynä.
Soininvaara esittää rakennetyöttömyyden syyksi ay-liikettä ja argumentoi, että ay-liike pitää työehtosopimuksissa määräytyvät palkat korkealla. Tämä taas hänen mukaansa aiheuttaa kunkin alan vähiten kilpailukykyisille työntekijöille työttömyyttä. Nämä pahnanpohjimmaiset eivät ole tuottavuudeltaan oman alansa minimipalkan arvoisia, jolloin he jäävät TES:ien voimassaollessa työn ulkopuolelle.
En kiistä, etteikö joissain olosuhteissa näin voisi olla. Nykyisin ei kuitenkaan taloustieteellisessä tutkimuksessa nähdä työehtosopimusten minimipalkkoja työllisyyden esteenä, vaan nähdään, että ne voivat johtaa jopa korkeampaan työllisyyteen. Tämä todetaan taloustieteen perusopintojen oppikirjoissakin.
Työttömyyden syitä on lukuisia. Esimerkiksi tuore OECD:n raportti Faces of Joblesness listaa niitä ansiokkaasti. Jos laitetaan sata työtöntä riviin, ja selvitetään jokaisen työttömyyden taustoja, joukkoon mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Työttömyyden syyt eivät ole yleistettävissä, vaan on lukemattomia syitä, miksi yksilö voi ajautua työttömyyteen.
Ay-liikkeen tavoitteenasettelu rakentuu kentältä norsunluutorniin
Soininvaara argumentoi, että ihmiset olisivat onnellisempia ja tyytyväisempiä, jos tuottavuuden kasvu ulosmitattaisiin lyhyempänä työaikana. Ay-liike toimii Soininvaaran mukaan väärin, kun norsunluutornissa istuvat ay-päättäjät hakevat parin prosentin palkankorotuksia, vaikka palkankorotusten sijaan tulisi vaatia lyhyempää työaikaa. Tosiasiassa ay-liikkeen tavoitteenasettelu tapahtuu kentältä johdon suuntaan, eikä päinvastoin. TES-neuvotteluissa edistetään niitä asioita, joita jäsenistö pitää tärkeänä – palkkaus on yksi niistä. TES-pöydissä sovitaan paljon muustakin, esimerkiksi työajoista. Soininvaara on käsittänyt tavoitteenasettelun väärinpäin, koska ei ilmeisesti tunne ay-liikettä ja sen toimintatapoja.
TES-neuvotteluissa edistetään niitä asioita, joita jäsenistö pitää tärkeänä – palkkaus on yksi niistä.
Soininvaaralta on jäänyt – yllättävää kyllä – huomaamatta, että palkansaajaliikkeen puolella työaikojen lyhentäminen ei ole uusi tavoite. Esimerkiksi STTK nosti kyselytutkimuksellaan nelipäiväisen työviikon keskusteluun 2017 ja uudelleen 2021. Niiden perusteella varsin vakiintunut joukko suomalaisista on valmis lyhentämään työaikojaan. Toisaalta vakiintunut joukko suomalaisista ei myöskään ole valmis lyhentämään työaikojaan. Usein taustalla on pieni palkka tai vastentahtoinen osa-aikatyö, jolloin ansiot eivät riitä elämiseen.
Jos aivan tarkkoja ollaan, on työaika lyhentynyt Suomessa paljonkin, eikä vähiten ay-liikkeen ansiosta. Ero sadan vuoden takaiseen, kuusipäiväiseen työviikkoon on valtava. Erityisesti lyhentyminen näkyy vuosityöajassa, työehtosopimuksissa sovittujen lomien ja vapaapäivien määrässä. Mutta ei pilata hyvää tarinaa muistuttamalla tästä.
Pitääkö palkalla tulla toimeen?
Osmo Soininvaaran 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka –kirjaan sisältyy vielä kolmaskin epäjohdonmukaisuus tai vähintäänkin epätavallinen näkemys. Soininvaara esittää, että liian korkeat palkat aiheuttavat työttömyyttä. Ratkaisuksi hän esittää vähiten tuottavien työntekijöiden palkkojen laskemista vielä nykyisestä tasosta erittäin mataliksi. Näin useampi pääsisi töihin.
Soininvaara lienee ajattelussaan melko yksin. Nykyaikainen valtavirtataloustiede ei katso, että työllisyys kohenee palkkoja laskemalla. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, joiden joukkoon Suomikin on perinteisesti pyrkinyt, on vieras ajatus, että matalapalkkaisimmat ihmiset ovat liian hyväpalkkaisia, ja juuri heidän palkkojaan tulisi alentaa entisestään, jotta työtä riittäisi useammalle. Hyvinvointiyhteiskunta perustuu vahvasti ajatukselle, että palkalla pitää tulla toimeen ja työnantajan pitää maksaa sellaista palkkaa, että se takaa kohtuullisen toimeentulon ja ostovoiman. Soininvaaran ajattelussa erittäin matalaa palkkaa kompensoidaan perustulolla tai matalapalkkatuella. Ne taas rahoitetaan veroilla. Työnantajakustannukset siirretään Soininvaaran ajattelussa yksilölle ja yhteiskunnalle työllisyyden nimissä.
Estävätkö yleissitovat tessit palkkakehityksen?
Soininvaara esittää kirjassaan myös väitteen, että työehtosopimusten taulukkopalkat estävät korkeammat palkankorotukset ja siten palkkakehityksen. Työmarkkinaekonomistia tämä väite kummastuttaa aivan erityisen paljon. Väite on selkeä asiavirhe ja ansaitsee tulla oikaistuksi. Yleissitovaakin työehtosopimusta noudattavalla työnantajalla on aina mahdollisuus maksaa enemmän kuin TES:n määrittämä minimi. Jos alan minimituntipalkka on 16 euroa, voi työnantaja koska tahansa päättää maksaa työntekijälleen 22 euroa. Siten on järjetöntä väittää, että työehtosopimukset, yleissitovuus tai taulukkopalkat hidastaisivat palkkojen nousua. Merkittävä osa palkansaajista saa yli oman alansa TES:n minimin joka kuukausi.
Merkittävä osa palkansaajista saa yli oman alansa TES:n minimin joka kuukausi.
TES:n minimin tarkoitus on varmistaa minimityöehdot ja palkansaajan ostovoima muuttuvissa taloustilanteissa. Ilman yleissitovia työehtosopimuksia tuloerot mitä todennäköisimmin repeäisivät Suomessa.
Virheistään huolimatta Osmo Soininvaaran 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka ansaitsee vilpittömät kiitokset. 400-sivuinen teos on mittakaavastaan huolimatta helppolukuinen ja kattava. Kiinnostunut lukija suorastaan ahmaisee sen.
Antti Koskela, STTK, ekonomisti