Kaupungistuminen ei pysähdy

Suomalaisia on joka vuosi vähän vähemmän ja olemme kansakuntana yhä vanhempia. Syntyvyys on alle väestön uusiutumistason ja työikäiset ja lapsiperheet pakkaantuvat kaupunkeihin.

Maaltamuutto on kaikkea muuta kuin uusi ilmiö, jota on vauhdittanut maa- ja metsätalouden koneellistuminen. Tulevaisuuden ennustamista tukevat megatrendit ennakoivat tämän kehityksen jatkuvan ja väestön keskittyvän muutamaan kasvukeskukseen myös tulevaisuudessa – tarkemmin Helsinkiin, Tampereelle, Turkuun ja Oulun seudulle. Väestölle tehdyissä kyselyissä Suomi halutaan pitää asuttuna, mutta varsinaista maallemuuttoryntäystä ei siitä huolimatta ole näköpiirissä – eikä koskaan ollutkaan.

Koronapandemia vei osan meistä etätöihin kotiin, mökille tai kakkosasunnolle ja mahdollisti ylipäätään työnteon toimiston sijaan jossain muualla ja monelle ensimmäistä kertaa digiaikana. Tulevaisuudessakin erilaisia pandemioita on todennäköisesti luvassa, mutta isossa kuvassa tämä tulee ennusteiden mukaan näkymään lähinnä kaupunkien kyljessä sijaitsevien maaseutujen muuttumisessa taajamiksi ja alueiden seutumaistumisena, ei ihmisten muuttamisena takaisin maaseudulle.

Mahdollistamalla työnhaun ja -teon laajemmalta alueelta paikkariippumaton työ on jo avannut ja tulee  avaamaan uusia mahdollisuuksia  muuttoliikkeen myötä eri alueiden kehitykseen, mutta  kaupungistumisen megatrendiä tämä ei pysäytä. Palvelut karkaavat kaupunkeihin.

Eivätkä vain alueet, vaan myös kasvukeskukset eriytyvät sisäisesti. Eriytyminen voi olla demografista, sosioekonomista, etnistä tai päällekkäisiä keskenään. Tämä koskee erityisesti suurimpia kaupunkeja, kuten Helsinkiä, Vantaata ja Turkua.  Eriytymisen myötä kasvaa riski sosiaalisten ongelmien kasaantumiseen tietyille alueille. Lähipalveluiden tarve korostuu, mutta se ei tarkoita, että kaupungissakaan palvelut olisi mahdollista saada lähiön sisällä. Suuri väkimäärä luo paineita palveluihin käytettävissä oleviin resursseihin.

KAIKKI KIERTYY RAHAAN

Lopulta tässä kaikessa on tietysti kyse rahasta. Kasvukeskusten ulkopuolella väestö vähenee ja ikääntyy. Hyvinvointiyhteiskunta on antanut palvelulupauksen pitää huolta kaikista jäsenistään riippumatta siitä, missä he palvelua tarvitsevat. Tämän lupauksen veronmaksajat maksavat. Kyse onkin enemmän siitä, onko meillä olemassa lupaukselle force majeure -ehtoa tai hintakattoa.

Digitalisaatio luo pohjaa alueelliselle tasa-arvolle joidenkin palveluiden suhteen, mutta kaikkea ei voi hoitaa verkossa. Ne palvelut, jotka voidaan, vaativat monesti 4G-verkon, jotta matikantunnille tai videolääkäriin pääsee. Tilaus kirjastosta onnistuu toki vähemmälläkin kaistalla, mutta missä mahtaa olla lähin Posti? Samat mahdollisuudet yhtä laajoihin palveluihin eivät ole realistisia Helsingistä Utsjoelle sellaisella hintalapulla, joka tulevaisuuden ennustettujen veronmaksajien määrällä on mahdollista kustantaa.

Maahanmuuton myötä vieraskielisten määrän ennustetaan enemmän kuin tuplaantuvan vuoteen 2040 mennessä.  Tämä tulee vääjäämättä olemaan merkittävä tekijä sekä koko maan että alueiden väestönkehitystä tarkasteltaessa. Heidän sijoittumistaan ohjaa sama kaupunkeihin kohdistuva liike kuin muuta valtaväestöä.  Taistelun tätä tutkainta vastaan julkinen valta häviää, eikä alueellista ja väestöllisestä kehityskulkua voi tai ehkä kannatakaan estää. Kipeä totuus on, että joidenkin palveluiden kohdalla alueilla joudutaan tekemään päätös leikkauksista, jotta jonkin toisen palvelun laadukas toteutus voidaan taata.

Kukaan tuskin kannattaa alueellista epätasa-arvoa ja ylipäätään ajatus koko maan asuttamisesta tuntuu meille suomalaisille rakkaalta.  Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?  Töitä voi varmasti tehdä monipaikkaisesti ja paikkariippumattomasti jatkossa huomattavasti enemmän, mutta keskittymistrendin jatkuessa pysyvää asutusta ei varmasti silti joka kolkassa Suomea ole. Voiko yhteiskunta määritellä, missä sen jäsenen tulee asua, jotta annettu palvelulupaus on voimassa?

Ulla Hyvönen, aluepoliittinen asiantuntija, STTK