Alueet tarvitsevat toimivaa osaamisyhteistyötä

Alueiden erilaistuminen on kiihtyvä ilmiö. On selvää, että Helsingin ja Kainuun elinvoimasta huolehditaan eri keinoin. Miten väestönkehitys vaikuttaa alueiden erilaistumiseen ja mistä elinvoima löytyy?  

Sitran kesällä 2020 julkaisema Mille väestölle? -selvitys loi synkän kuvan Suomen väestökehityksestä. Selvitys peilaa kehitystä vuoteen 2040 asti ja sisältää neljä keskeistä havaintoa:  

1) 2010-luvulla tapahtunut syntyvyyden romahdus haastaa koko koulutusjärjestelmän toimivuuden.  
2) työikäisen väestön määrä laskee ilman vahvoja toimenpiteitä. 
3) ikääntyvän väestön määrä nousee nopeasti (yli 75-vuotiaiden määrä nousee 375 000:lla).  
4) keskittävä, polarisoiva ja valikoiva muuttoliike eriyttää alueiden väestökehitystä edelleen. 

Tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta se herättelee ja auttaa toimimaan. Ratkaisut koulutuksen saatavuuteen löytyvät uudenlaisista toimintamalleista: lähi- ja etäopetuksen yhdistämisestä, oppilaitosten yhteistyön kehittämisestä ja teknologian hyödyntämisestä. Työvoiman määrän lisäämiseen on olemassa kolme mahdollista ratkaisua:

1) syntyvyyden nostaminen,
2) työmarkkinoiden ulkopuolella olevien saaminen työelämään sekä
3) koulutus- ja työperäisen maahanmuuton lisääminen.

Väestön ikääntyminen puolestaan kertoo siitä, että hyvinvointiyhteiskunta on onnistunut tehtävässään. Ihmiset ovat terveempiä ja elävät pidempään. Toisaalta hoivan tarve lisääntyy ja siihen pitää vastata.  

Väestökehityksen neljä muutostrendiä haastavat eri alueita eri tavoin. Maan sisäinen muuttoliike koskettaa erityisesti 15–39-vuotiaita, eli työelämään siirtyviä ja nuoria työikäisiä. Näiden ikäluokkien keskittyminen pääkaupunkiseudulle ja kasvukeskuksiin aiheuttaa vastaanottavilla alueilla voimakasta painetta palvelujen, asuntorakentamisen sekä infrastruktuurin kehittämiseen. Toisaalta muuttotappioalueet menettävät elinvoimaa: syntyvyys laskee entisestään ja väestö vanhenee.  

Alueiden väliset ja sisäiset erot suuria  

Sitran Miten osaajat liikkuvat? -selvitys tukee alueellista osaamisen kehittämistyötä. Se pureutuu ammatillisesta koulutuksesta ja korkeakouluista valmistuvien työelämään sijoittumiseen sekä tutkinnon suorittaneiden alueelliseen liikkuvuuteen. Selvityksen taustana toimii tilannekuva Suomen koulutusrakenteesta 2020-luvun vaihteessa. Analyysissa on kuvattu maakunnallisia koulutus- ja osaamisprofiileja. Alueiden eriytymistä voidaan kuvata esimerkiksi koulutustasoindeksillä mitattuna (kuva1).  

Koulutustasoindeksi kuvaa yli 20-vuotiaan väestön peruskoulun jälkeen suorittaman koulutuksen keskimääräisen pituuden vuosina henkeä kohti. Yksi vuosi peruskoulun jälkeistä koulutusta vastaa lukua 100. Mitä korkeampi indeksiluku on, sitä koulutetumpaa on alueen väestö. Korkein koulutustasoindeksi on Uudellamaalla, jossa yli 20-vuotias väestö on kouluttautunut peruskoulun jälkeen keskimäärin neljä vuotta ja kolme kuukautta (indeksiluku 427). Alhaisin koulutustaso on Uudenmaan naapurimaakunnassa Kymenlaaksossa sekä Etelä-Savossa (330). Koulutusrakenne vaihtelee maakuntien välillä (kuva 1), mutta todellinen eriytyminen voidaan havaita maakuntien sisällä, kun asiaa tarkastellaan kuntatasolla (kuva 2).  

Pirkanmaa on hyvä esimerkki maakunnan sisällä tapahtuvasta rajusta koulutuksellisesta eriytymisestä. Maakuntana Pirkanmaan on toiseksi koulutetuin (indeksi 391). Kuntatasolla tarkastellen vaihteluväli on kuitenkin suuri. Alin koulutustaso on Kihniössä (259) ja ylin koulutustaso Pirkkalassa (455). Kuntien välinen ero koulutukseen keskimäärin käytetyssä ajassa on lähes kaksi vuotta. Myös Tampere ja sen ympäristökunnat erottuvat koulutetuimpina. Taustalla vaikuttavat koulutustarjonta, historiallinen kehitys, erilaiset elinkeinorakenteet ja osaamistarpeet. Väestön koulutustaso heijastelee aina alueen työelämän tarpeita.  

Osaaminen hakeutuu osaamisen luo 

Alueiden koulutustason eriytyminen heijastuu tulevaisuudessa voimakkaasti myös osaamiseen. Osaaminen hakeutuu osaamisen luo. Näin syntyy entistä vahvempia osaamiskeskittymiä, verkostoja ja ekosysteemejä, joissa toimijat voivat hyödyntää toistensa osaamista parhaalla mahdollisella tavalla.  

Alueiden väestöllinen eriytyminen haastaa yritysten toimintamahdollisuuksia. Kun osaajat pakkautuvat kasvukeskuksiin, ongelmat kärjistyvät. Sitran Mille väestölle? -selvityksessä havaittiin väestö- ja työpaikkakehityksen keskinäisriippuvuuden murtuminen. Avoimet työpaikat eivät vedä osaavaa työvoimaa kaikille alueille. Osaajien riittävyys ja osaamisen jatkuva kehittäminen ovat haasteita kaikilla alueilla. Kilpailu osaavasta työvoimasta koskee koko Suomea.  

Kohtaanto-ongelmalla tarkoitetaan tilannetta, jossa työpaikat ja työnhakijat eivät kohtaa. Kohtaanto-ongelma ei ole uusi ilmiö. Se on tunnettu työmarkkinoilla käytännössä aina. Yleisin syy kohtaanto-ongelmaan on työnhakijoiden osaamisen ja työnantajien osaamistarpeiden kohtaamattomuus. Entistä useammin vastaan tulee myös tilanteita, joissa työvoimaa ei yksinkertaisesti ole. Polarisaatiokehityksen seurauksena alueella voi samanaikaisesti olla positiivinen talous-, työllisyys- ja investointikehitys, mutta se voi silti kärsiä väestömäärän, vetovoiman ja liikkuvuuden heikkenemisestä.  

Kilpailu osaavasta työvoimasta koskee koko Suomea.  

Tämä kehitys tarkoittaa kohtaanto-ongelman pahenemista, vaikka talouskehitys näyttäisi väliaikaisesti positiiviselta. Silloin koulutustarjonnan merkitys alueellisena voimavarana ja elinvoiman lähteenä korostuu. Oppilaitosten tuottamalla osaamisella sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnalla on suora yhteys alueen vetovoimaan, kasvumahdollisuuksiin sekä työvoiman saatavuuteen. 

Elinvoiman kannalta tärkein kysymys on, miten alueet kykenevät kiinnittämään työtä ja osaamista alueelleen (veto- ja pitovoima). Olennaista on, että alueet pitävät itsensä vetovoimaisina ja vastaavat työn murrokseen ja uusiin osaamistarpeisiin. Työn murros muuttaa työtehtäviä, hävittää osan työpaikoista ja synnyttää uusia. Väestön osaaminen ei välttämättä vastaakaan näitä uusia tarpeita, jolloin osaamista täytyy uudistaa ja toisaalta vastata myös täysin uusiin tarpeisiin. Osana tätä työtä tulee muuttaa myös ohjausrakenteita sekä tukea alueita omien ratkaisujen löytämisessä. 

Elinvoimaa ja osaamista yhteistyöllä 

Sitran Osaamisen aika -projekti on tukenut elinikäisen oppimisen kehittämistä Suomessa kolmen vuoden ajan. Projektin alussa 30 yhteiskunnallista toimijaa loi Sitran johdolla yhteisen tilannekuvan. Lähtökohtana oli osaaminen ennaltaehkäisevänä tulevaisuusinvestointina sekä hyvinvoinnin lähteenä. Keskeinen oivallus oli työelämässä tapahtuvan oppimisen tukeminen vastauksena muuttuviin osaamistarpeisiin, teknologiseen muutokseen sekä työelämän murrokseen. Koulutusjärjestelmällä on tärkeä rooli vahvan yleissivistyksen, perustaitojen ja osaamisperustan luomisessa. Osaamistarpeiden muutoksiin ei kuitenkaan voida vastata vain koulutustoimin. Keskeistä on yhdessä oppiminen ja kehittäminen työpaikoilla, verkostoissa ja ekosysteemeissä. Tarvitaan työelämän ja koulutusjärjestelmän tiiviistä vuorovaikutusta, jossa osaaminen uudistaa työelämää ja työelämä osaamista.  

Keskeistä on yhdessä oppiminen ja kehittäminen työpaikoilla, verkostoissa ja ekosysteemeissä.

Sitra vei linjauksia käytäntöön osaksi alueiden elinvoimatyötä ja osaamisekosysteemien toimintaa. Samalla tuotettiin tietoa alueiden yhteistyöstä elinvoiman lisäämisessä ja osaamisen uudistamisessa. Alueellinen elinvoima on monitahoinen käsite. Sitran pyrki tukemaan kutakin aluetta, maakuntaa, kaupunkia ja kuntaa omien toimintamalliensa löytämiseksi yhteiseen kehittämisen työkalupakkiin.  Osaamisen aika -työssä on edelleen mukana yhdeksän aluetta eri puolilta maata. Alueiden kehityssuunnat ja toimintaympäristöt vaihtelevat, eivätkä ratkaisut voi olla yhdestä puusta veistettyjä. Kaikilla alueilla on oma tapansa ylläpitää prosessia.  

Tutkimus- ja tilastotieto itsessään ei synnytä vaikuttavaa tilannekuvaa. Sen tueksi tarvitaan vuorovaikutusta sekä yhteistä ymmärrystä, jotta tiedosta syntyy johtopäätöksiä ja konkreettisia tavoitteita. Lisäksi tarvitaan yhteistyörakenteita, selkeitä rooleja ja resursseja. Yrityksille, oppilaitoksille ja julkisille toimijoille on tärkeää päästä mukaan tilanteisiin ja paikkoihin, joissa uusin tieto, osaaminen ja innovaatiot syntyvät. Verkostomainen yhteistyö sekä aito halu toimia yhdessä ovat jatkossa olennaisia kaikille toimijoille. Yhteistyön kautta kilpailukyky ja tuottavuus kehittyvät.  
 
Käytännössä elinvoimatyö on alueella toimivien tahojen yhteisten voimavarojen hyödyntämistä tehokkaasti kaikkien toimijoiden hyväksi. Mitä laaja-alaisemmalla joukolla ja mitä osallistavammin yhteistyötä tehdään, sen parempi. Toimijoiden keskinäisriippuvuutta voidaan kuvata ns. elinvoimaringillä (kuva 4). 
 
  

Ringin ulkokehällä ovat elinvoiman perusedellytykset, jotka usein ratkaisevat myös yritysten sijoittumisen ja menestyksen. Sisäkehä taas kuvaa yritysten, työpaikkojen sekä osaamisen ja kilpailukyvyn yhteyttä. Ne vaikuttavat palkkatuloon, ostovoimaan, elinvoimaan ja hyvinvointiin alueella. Osaamisen merkitys korostuu sisäkehällä. Työtä ja toimeentuloa voi syntyä, jos alueella on osaajia. Toisaalta kilpailukyky ja jalostusarvo voivat kasvaa, jos yritykset ja oppilaitokset sitoutuvat jatkuvaan osaamisen kehittämiseen.  

Alueiden pitää auttaa itse itseään, mutta ne tarvitsevat myös tietoa, välineitä, tukea ja ohjausta.

Verkostoimaisen yhteistyön on madallettava rakenteita. Uudistustarpeet voivat ulottua niin lainsäädäntöön, rahoitusmalleihin kuin informaatio-ohjaukseenkin. Alueiden pitää auttaa itse itseään, mutta ne tarvitsevat myös tietoa, välineitä, tukea ja ohjausta.  Jatkuvan oppimisen ja työllisyyden palvelukeskus tulee tuottamaan ajanmukaista tietoa yhteisellä, helppokäyttöisellä tietoalustalla esimerkiksi osaamistarpeiden ennakointia varten. Tiedontuotanto on järkevää tehdä valtion palveluna kunnille ja alueille. Tulevaisuudessa keskushallinnon tuki pitääkin ymmärtää entistä enemmän palveluna. Jatkokysymys kuuluukin: millainen hallinto tukee parhaimmin alueiden älykästä erikoistumista? 

Tapio Huttula 
Sitran vanhempi neuvonantaja