Koronapandemia on viimeisen kahden vuoden aikana laittanut monen jaksamisen koetukselle ja vaatinut työyhteisöiltä kriisinsieto- ja sopeutumiskykyä.
Kun pandemian luultiin olevan väistymässä ja elämän palaavan viimein – jos ei vanhoille uomilleen niin ainakin uuteen normaaliin – alkoi sota. Sota, joka on horjuttanut suomalaisten turvallisuuden tunnetta pahemmin kuin yksikään kriisi vuosikymmeniin.
Viime vuosien trendisana resilienssi nousee ytimeen tässäkin kriisissä. Onko meillä kahden vuoden sinnittelyn jälkeen sitä enää jäljellä?
Resilienssi tarkoittaa kykyä sopeutua kriisiin ja palautua siitä. Poikkeustilanteiden seuratessa toinen toisiaan erityisesti kriisistä palautuminen joutuu koetukselle. On myös hankalaa sopeutua uuteen kriisiin, kun ei ole ehtinyt palautua edellisestäkään.
Tukea työyhteisöstä
Pandemia asetti työyhteisöjen käytännöt ja toimivuuden sekä työssä jaksamisen uuteen asentoon, mutta sodan aiheuttamasta kuormituksesta on vaikeampi saada työpaikoilla otetta. Erityisen haastavaksi tilanteen tekee se, että Ukrainan sodan aiheuttama uhka ja kuormitus ovat monelle varsin abstrakteja, eivätkä vaikututa monenkaan työpaikan käytännön arkeen millään tavalla- toisin kuin pandemia.
Abstraktiudestaan huolimatta sodan aiheuttamat tunteet kuitenkin tulevat näkyviksi myös työpaikoilla, eikä niitä saa jättää huomiotta.
Työyhteisö muodostaa huomattavan osan työssäkäyvien sosiaalisesta elämästä ja se voi osaltaan toimia merkittävänä tukena kuormittavissa tilanteissa. Esihenkilöt ovat tärkeässä roolissa kuormituksen hallinnassa, haitallisen kuormituksen havaitsemisessa ja sen purkamisessa. Myös välillisesti työyhteisöä koskettavien kriisien yhteydessä olisikin hyvä muistaa pysähtyä kysymään alaiselta tai työkaverilta, mitä kuuluu.
Apua arjesta
Säännöllinen liikunta, mielihyvää tuottava tekeminen ja arjen rutiineihin panostaminen kuulostavat laimeilta lääkkeiltä maailman tuskaan, mutta joskus monimutkaisiin asioihin löytyy myös yksinkertaisia ratkaisuja. Epävarmuuden keskellä nimenomaan rutiinit luovat kontrollin tunnetta ja auttavat pitämään niin sanotusti paketin kasassa. Ja kun paketti pysyy kasassa, säästyy tilaa omien tunteiden tarkkailulle ja tunnistamiselle.
Kriisitilanteissa olennaista on, että ymmärtää ja hyväksyy tunteet, joita kriisi itsessä herättää. Samalla parantuvat myös mahdollisuudet ymmärtää kriisin toisissa herättämiä tunteita ja auttaa suhtautumaan myötätuntoisesti toisiin.
Unohdetaan uhkakuvat
Kun turvallisuuden tunne järkkyy, on täysin luonnollista, että pelottaa. Omista peloistaan saa ja pitääkin puhua. Tärkeää olisi muistaa, että pelkoa ei tulisi lietsoa. Jokaisen voimat eivät riitä siihen, että sodasta puhutaan jokaisessa kahvipöytäkeskustelussa tai että jokainen palaveri aloitetaan pandemiatilanteen kertauksella.
Kriisitietoisuus on hyvästä, mutta myös tavallisen elämän eläminen on enemmän kuin sallittua. Turvallisuuden tunne syntyy ja vahvistuu lähipiirissä, ja oma vastuu oman lähipiirinsä turvallisuuden tunteesta on hyvä ottaa huomioon.
Yhdessä tästäkin selvitään, etenkin kun muistetaan pitää kaikki mukana.
Ida Nummelin
Kirjoittaja on STTK:n sosiaali- ja terveyspolitiikan asiantuntija