Pitkään valmisteltu sote-uudistus astuu voimaan vuoden vaihtuessa, kun uudet hyvinvointialueet aloittavat toimintansa. Se merkitsee sitä, että sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimi orkestroidaan maakunnissa uusiksi.
Kukaan ei tässä vaiheessa voi tietää, miten uudistus lopulta onnistuu – tai epäonnistuu – vaikka mielipiteitä asiassa piisaa. Yhtä mieltä on matkan varrella oltu siitä, että uudistamista on tarvittu ja jostain se on aloitettava. Loppu on 1.1. 2023 alkaen ”nähtäväksi jää” -osastoa.
Viime viikkoina olemme useastakin mediasta saaneet seurata uutisia erityisesti pääkaupunkiseudun, mutta muidenkin paikkakuntien ruuhkautuneista terveyskeskuksista ja ensiapuyksiköistä. Niitä lukiessani on tullut olo, että äläsairastu, äläsairastu, äläloukkaaitseäsi, äläloukkaaitseäsi, pysyterveenä, pysyterveenä – sen verran kamalia ovat kuvaukset jonotusajoista, jatkohoitopaikkojen puutteista, vähältä piti -tilanteista, peruuntuneista leikkauksista ja ties mistä apua tarvitsevien ja heidän läheistensä hädästä.
Jo paljon ennen näitä uutisia esimerkiksi STTK:n sote-alojen jäsenliitot ovat pitkään, toistuvasti ja painokkaasti ilmaisseet huolensa alan haavoittuvuudesta. Työntekijöitä on liian vähän, palkkataso alhainen ja alojen veto- sekä pitovoima heikko, ellei huono. Yhä jatkuva korona-aika on kuormittanut henkilökuntaa äärimmilleen. Ylipäätään ongelmia on paljon eri muodoissa.
Huoltosuhde eli työllisten määrä suhteessa eläkkeellä oleviin heikkenee koko ajan.
Samanaikaisesti Suomi akkautuu ja ukkoutuu – me vanhenemme. Huoltosuhde eli työllisten määrä suhteessa eläkkeellä oleviin heikkenee koko ajan. Lapsia ei synny eikä kansainvälisestä rekrytoinnistakaan ole riittävää vetoapua siihen, että kykenemme varmistamaan julkisin varoin tuotettujen palveluiden edellyttämät rahat ja riittävyyden tästä eteenpäin. Lyhyellä tähtäimellä meillä on siis tarjolla huomattavasti enemmän ongelmia kuin ratkaisuja.
Jos työllisten määrä ei riitä kattamaan palvelupalettiamme siinä laajuudessa, mihin olemme tottuneet tai mitä toivomme, se tarkoittaa suomeksi sitä, että jotain on priorisoitava, jostain on leikattava, jotain on supistettava tai jotain on lopetettava kokonaan. Tämä keskustelu on käymättä, ja jos se joskus vakavin aikein käydään, se tulee olemaan vaikea harjoitus.
Suomalaiset ovat erilaisten kyselyjen perusteella melko yksimielisiä verovaroin tuotettujen julkisten palveluiden tärkeydestä, ja moni maksaa aivan napisematta veronsa. Se ei silti välttämättä tarkoita, että olisimme valmiita leikkaamaan itsellemme tärkeistä palveluista tai kiristämään juuri omia verojamme. Ainahan on niin, että kun härillä ajaa, häristä puhuu, ja oma suu on kaikilla lähin.
Suomalaiset ovat erilaisten kyselyjen perusteella melko yksimielisiä verovaroin tuotettujen julkisten palveluiden tärkeydestä, ja moni maksaa aivan napisematta veronsa.
Jos on pienen vauvan äiti, ei halua leikata neuvolapalveluista. Jos on päiväkoti-ikäisen isä, ei halua suurempia ryhmäkokoja. Jos kotona on koululainen, kouluterveydenhoitaja on tärkeä tuki. Jos opiskelee, haluaa opintotukea. Jos tulot eivät riitä vuokraan, tarvitsee asumistukea. Jos hammas katkeaa, haluaa ehjän hampaan heti. Jos sairastuu, haluaa hoitoa. Kun on eläkkeellä, haluaa varmistua hoidosta ja asumisesta varsinkin, kun omat voimat loppuvat. Ja niin edelleen.
Itselle merkityksellisiä asioita mietittäessä on tärkeä muistaa, että ikä muuttaa meitä, mieltämme ja sitä, mitä kulloinkin arvostamme ja tarvitsemme. Rahojen vähetessä keskustelua mistä tahansa etuudesta tai palvelusta on syytä käydä avoimin mielin. Mutta käytävä se silloin on.
Marja-Liisa Rajakangas
Kirjoittaja on STTK:n viestinnästä ja henkilöstöasioista vastaava johtaja.