EU tarvitsee yhteisen teollisuusrahaston

On epäjohdonmukaista ajaa tiukkoja finanssipolitiikan sääntöjä ja talouskuria, vaatia paluuta vanhaan valtiontukipolitiikkaan ja vastustaa EU:n teollisuusrahastoa. Kaikelle ei voi sanoa ei. Sen sijaan Suomenkin on rakentavasti esitettävä, mitkä ovat sen toivomat keinot strategisen autonomian vahvistamiseksi EU:ssa. 

EU:ssa on laajasti tunnustettu tarve vahvistaa puolustusta, kehittää energiainfrastruktuuria ja edistää vihreää siirtymää. Lisäksi on vastattava kovenevaan kansainväliseen kilpailuun teknologiasta ja strategisista resursseista sekä ehkäistävä tuotantoketjujen haavoittuvuuksia. 

Tätä kokonaisuutta kutsutaan EU:ssa avoimeksi strategiseksi autonomiaksi. Käsitteen merkitys lienee se, että geopoliittisia intressejä on edistettävä voimallisesti, mutta samalla halutaan pitää kiinni avoimesta ja sääntöpohjaisesta kansainvälisestä kauppajärjestelmästä. 

Avointa strategista autonomiaa voidaan vahvistaa ainakin kolmella keinolla: 

1. Kansalliset investoinnit 

2. Valtiontuet 

3. EU:n teollisuusrahasto 

Tarkastelen tässä erikseen kutakin keinoa. Kaksi ensimmäistä perustuu kansallisiin toimenpiteisiin, kun taas kolmas rakentuu EU:n yhteisten toimien varaan. 

Kansalliset keinot tehottomia 

Kansalliset investoinnit ovat suoraviivaisin tapa toteuttaa avoimen strategisen autonomian tavoitteita. Niillä voidaan parantaa puolustusta, rakentaa energiantuotantoa ja jouduttaa vihreää siirtymää. TKI-panostuksilla voidaan edistää korkeaa teknologiaa ja esimerkiksi kaivosteollisuushankkeilla parantaa harvinaisten maametallien saatavuutta. 

Kansallisia investointeja rajoittaa kuitenkin uudistunut EU:n finanssipolitiikan sääntökehikko. Jos uusia sääntöjä noudatetaan, se merkitsee merkittävää sopeutuskuuria suurimalle osalle EU-maista. Helpoin keino sopeuttaa on yksinkertaisesti jättää julkiset investoinnit tekemättä. Vaikka vaadittu sopeutus toteutettaisiin sosiaaliturvaa heikentämällä, julkista kulutusta karsimalla ja verotusta kiristämällä, on silti epätodennäköistä, että näistä leikattaisiin vieläkin enemmän uusien kansallisten investointien rahoittamiseksi. Toisin kuin monet asiantuntijat esittivät, julkisia investointeja ei ole rajattu sääntökehikon ulkopuolelle. 

Valtiontuet ovat toinen strategista autonomiaa edistävä keino.

Valtiontuet ovat toinen strategista autonomiaa edistävä keino. Koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan vuoksi valtiontukisääntöjä joustavoitettiin merkittävästi. Valtiontukia on käytetty ja käytetään edelleen mittavasti esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa edistämään avointa strategista autonomiaa maiden kansallisista lähtökohdista. Uudistuneet finanssipolitiikan säännöt tulevat rajoittamaan valtiontukien käyttöä, kun julkisiin alijäämiin kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota. 

Ongelma on, että kansallisia keinoja ei koordinoida keskenään. Valtiontukien avokätinen salliminen johtaakin EU:n sisämarkkinoilla helposti keskinäiseen kilpailuun, eikä se paranna tehokkaasti EU:n strategista autonomiaa. Suomella ja muilla pienillä mailla ei ole samanlaisia taloudellisia mahdollisuuksia kilpailla valtiontuilla kuin suurilla EU:n jäsenmailla. Ihannetilanteessa palattaisiin koronapandemiaa edeltävään, tiukkojen valtiontukisääntöjen aikaan. Se kuitenkin edellyttää, että strategista autonomiaa kyetään vahvistamaan merkittävästi muilla keinoilla.

EU:n teollisuusrahasto kannatettava

Kansallisten keinojen sijaan EU tarvitsee yhteisen teollisuusrahaston tukemaan avointa strategista autonomiaa. Rahastoa tarvitaan myös laadukkaiden työpaikkojen luomiseen. Teollisuusrahaston avulla voidaan tehokkaasti koordinoida eri hankkeita ja vältetään kansallisten toimien päällekkäisyys. 

Teollisuusrahasto tunnettiin aiemmin nimellä suvereniteettirahasto, mutta sillä nimellä hanke kariutui. On mahdollista, että seuraavalla EU-parlamenttikaudella teollisuusrahastoa edistetään jollakin toisella nimellä, esimerkiksi strategisen autonomian rahastona. Nimen sijaan oleellista on, että EU:n yhteinen rahoitusväline edistää avointa strategista autonomiaa. 

Teollisuusrahasto tunnettiin aiemmin nimellä suvereniteettirahasto.

Rahan jakamisen periaatteet ovat yksi kriittinen kysymys. Teollisuusrahastoa ei saa alistaa koheesio- tai aluepolitiikan välineeksi, vaan sen täytyy rahoittaa parhaita hankkeita. Rahan jakamisessa voidaan ottaa mallia esimerkiksi kilpaillusta tutkimusrahoituksesta. 

Haastavin kysymys on kuitenkin se, kuinka paljon yhteiseen teollisuusrahastoon kerätään rahaa ja mistä rahat otetaan. Esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto EK on esittänyt yhteensä 400 – 500 miljardin euron suuruista rahastoa.

Käytännössä teollisuusrahastoon voidaan kerätä rahaa kolmella tavalla: 

1. Ottamalla EU:lle yhteisvelkaa  

2. Kasvattamalla EU-jäsenmaiden maksuosuuksia 

3. Kehittämällä EU:lle omia veroja 

Kaikki vaihtoehdot ovat varteenotettavia, mutta lyhyellä aikavälillä on vaikea nähdä muuta keinoa kuin EU:n yhteisvelka. Vaikka päätettäisiin turvautua jäsenmaiden maksuosuuksien nostamiseen tai kehittämään EU:n omia veroja, vaikea on nähdä, että kummallakaan keinolla saataisiin nopeasti riittävästi rahaa teollisuusrahaston tarpeisiin. Esimerkiksi 500 miljardin euron rahaston pystyttäminen (n. 3 % EU:n BKT:stä) tarkoittaisi jäsenmaksuosuuksien nelinkertaistamista, vaikkakin vain yhtenä vuotena. Näin ollen luultavasti joudutaan turvautumaan EU:n yhteisvelkaan, joka voidaan kyllä myöhemmin maksaa takaisin korkeampina jäsenmaksuosuuksina tai kehittämällä EU-veroja. 

Suomen valittava keinot

Todennäköinen lopputulos on, että EU:ssa pyritään tyypilliseen tapaan vahvistamaan avointa strategista autonomiaa useilla eri keinoilla. Ensinnäkin kansallisia investointeja yhteisen tavoitteen eteen katsotaan läpi sormien EU:n uudistuneessa finanssipolitiikan sääntökehikossa julkisten alijäämien kasvusta huolimatta. Toiseksi valtiontukisäännöissä ei palata vanhaan tiukkaan aikaan vaan sinne jätetään jonkin verran enemmän joustoa, vaikka nykyisiä hyvinkin liberaaleja sääntöjä kiristettäisiin. 

Kolmanneksi EU perustaa yhteisen teollisuusrahaston (nimi ja toteutus voi merkittävästikin poiketa tästä), mutta sen taloudellinen kapasiteetti tulee jäämään melko vaatimattomaksi. Yhdessä nämä tekijät voivat kuitenkin tukea EU:ta avoimen strategisen autonomian saavuttamisessa. 

Suomenkin on punnittava suhtautumistaan avoimen strategisen autonomian vahvistamiseen. On epäjohdonmukaista ajaa tiukkoja finanssipolitiikan sääntöjä ja talouskuria, vaatia paluuta vanhaan valtiontukipolitiikkaan ja vastustaa EU:n teollisuusrahastoa. Kaikelle ei voi sanoa ei. Sen sijaan Suomen on rakentavasti esitettävä, mitkä ovat sen toivomat keinot strategisen autonomian vahvistamiseksi EU:ssa. 

Patrizio Lainà 
Kirjoittaja on STTK:n pääekonomisti.