Palkkakehityksen elpyminen parantaisi taloudellisia odotuksia ja voisi lisätä yritysten investointeja. Tällä tavoin pitkään takkuilleen kasvun voisi saada uudelleen käyntiin.
Pääministeri Petteri Orpon hallitus rajoittaa ammattiliittojen neuvotteluasemaa, heikentää henkilöstön vaikutusmahdollisuuksia ja leikkaa julkisista menoista. Säästöjä tehdään yhteensä seitsemän miljardin euron edestä, mikä on noin 2,5 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta (BKT). Hallitus toivoo, että pienemmät etuusmaksut kannustaisivat työttömät töihin ja hitaammin kasvavat reaalipalkat elvyttäisivät vientiä. Lisäksi hallitus rajoittaa työperäistä maahanmuuttoa, mikä tehdään kuitenkin ilman selviä taloudellisia perusteita, koska työperäisen maahanmuuton rajoittaminen heikentää työllisyyttä.
Hallituksen talouspoliittinen strategia perustuu merkittävissä määrin työvoiman tarjonnan lisäämiselle. Ongelma on, että uudistukset heikentävät kysyntää. Esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliiton Suhdannebarometrin mukaan suomalaisten yritysten kasvu on kärsinyt riittämättömästä kysynnästä jo 14 vuotta. Reaalipalkkojen heikko kehitys on aiheuttanut sen, että kotimainen kysyntä ei ole riittänyt kokonaiskysynnän ja kasvun ylläpitämiseen. Yritykset eivät ole investoineet, koska kotimaista ostovoimaa ei ole ollut tarpeeksi tavaroiden ja palveluiden ostamiseksi.
Palkkakehityksen elpyminen parantaisi taloudellisia odotuksia ja voisi lisätä yritysten investointeja. Tällä tavoin pitkään takkuilleen kasvun voisi saada uudelleen käyntiin. Toisin sanoen: Suomen palkkavetoinen talous voisi hyötyä työtulo-osuuden noususta. Kerron seuraavaksi, mitä tämä tarkoittaa.
Työtulo-osuuden rakenteellinen muutos
BKT mittaa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden määrää eli talouden kokoa. Yhden määritelmän mukaan BKT on yhtä kuin palkkojen ja pääomatulojen summa.
Palkkojen osuutta BKT:sta kutsutaan työtulo-osuudeksi. Sen kääntöpuoli on pääomatulo-osuus, joka kertoo, miten iso osa BKT:sta maksetaan pääomatulojen saajille.
Kun työtulo-osuus laskee, palkansaajat saavat pienemmän ja pääomatulojen saajat suuremman osan BKT:sta. Käytännössä työtulo- ja pääomatulo-osuudet kertovat, millaisessa asemassa palkansaajat ovat suhteessa yrittäjiin, osakkeenomistajiin ja koroillaeläjiin.
Kuviosta 1 nähdään, että Suomen työtulo-osuuden tasossa tapahtui rakenteellinen muutos 1990-luvun laman aikana. 1960–1980-luvuilla työtulo-osuus oli keskimäärin noin 72 prosenttia, mutta 1990-luvulta lähtien osuus on ollut keskimäärin kymmenen prosenttiyksikköä matalampi. Toisin sanoen: Kymmenen prosenttiyksikköä BKT:sta on siirtynyt palkansaajilta pääomatulojen saajille.
Kuvio 2 esittää palkkoja ja voittoja yrityssektorilla vuosina 1989–2022. Inflaatiokorjatut palkat ja voitot on esitetty pistelukuina (1989=100). Voittoina on käytetty kansantalouden tilinpidossa raportoitua yrittäjätuloa (netto), joka on yhtä kuin toimintaylijäämä plus yrityksen omaisuustulot miinus yrityksen maksamat korot ja vuokrat.
Vuosina 1989–2022 palkat kasvoivat yrityssektorilla noin 61 prosenttia. Vuoden 2015 hinnoilla tämä tarkoittaa 23 miljardin euron lisäystä palkkoihin. Koko kansantalouden tasolla palkat kasvoivat 58 prosenttia eli 34 miljardia euroa.
Yrityssektorin voitot kasvoivat kuitenkin huomattavasti enemmän, 320 prosenttia eli 34 miljardia euroa. 1990-luvun alusta lähtien taloudellinen kehitys on siis hyödyttänyt huomattavasti enemmän yrityksiä ja pääomatulojen saajia kuin palkansaajia. Ei ole ihme, että työtulo-osuus on jäänyt pysyvästi matalammalle tasolle.
Samaan aikaan eriarvoisuus on kärjistynyt. Tuloeroja kuvaava Gini-kerroin on noussut 11,5 prosenttiyksiköllä tuotannontekijätuloilla mitattuna ja 7,5 prosenttiyksiköllä käytettävissä olevilla tuloilla mitattuna. Vuodesta 1995 lähtien pienituloisuus on lisääntynyt 5,5 prosenttiyksiköllä ja Suomeen on tullut yli 330 000 uutta köyhää. Pääomatulot keskittyvät suurituloisimmille tulonsaajille, minkä vuoksi niiden nopea kasvu on hyödyttänyt suhteellisen pientä osaa väestöstä.
Eriarvoisuuden kärjistymistä oikeutetaan usein väittämällä, että tulo- ja varallisuuserot edistäisivät talouskasvua. Kuten pian nähdään, Suomen tapauksessa eriarvoistuminen – eli työtulo-osuuden lasku – on itse asiassa hidastanut kasvua.
Työtulo-osuuden ja kasvun suhde
Toisen määritelmän mukaan BKT on yhtä kuin kulutuksen, investointien ja nettoviennin summa. On siis tärkeää tarkastella, miten työtulo-osuus vaikuttaa BKT:n osiin.
Hallitus on esittänyt, että palkkojen kasvua on hillittävä, jotta suomalaisten vientituotteiden kansainvälinen hintakilpailukyky paranisi. Tästä näkökulmasta työtulo-osuuden nousun pitäisi vaikuttaa heikentävästi nettovientiin.
Suomalaisten tuotteiden kilpailuetu perustuu kuitenkin pääosin laatuun, ei niinkään halpaan hintaan. Tämä selittää, miksi nettovienti ei ole elpynyt finanssikriisin jälkeen, vaikka reaalipalkat ovat kehittyneet hitaasti ja hintakilpailukyky on parantunut vuodesta 2015 lähtien.
Vientituotteiden laatukilpailukykyä voi parantaa investoinneilla. Usein väitetään, että suuremmat tuloerot – ja pienempi työtulo-osuus – edistäisivät kasvua, koska yritysten ja suurituloisten oletetaan investoivan enemmän, kun yritykset saavat enemmän voittoja ja niiden omistajat enemmän pääomatuloja.
Kun yritykselle kertyy voittoja, se voi joko investoida, säästää tai jakaa voitot osinkoina osakkeenomistajille. Tiedot maksetuista osingoista löytyvät myös kansantalouden tilinpidosta.
Kuviosta 3 nähdään, että osinkojen osuus voitoista – eli yrittäjätuloista – on kasvanut merkittävästi yrityssektorilla viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. 1970–1980-luvuilla osinkojen osuus voitoista oli keskimäärin kymmenen prosenttia yrityssektorilla, mutta vuonna 2022 osinkoja maksettiin peräti 53 prosenttia voitoista. Maksettujen osinkojen määrä kasvoi yli tuhat prosenttia (22 mrd. €) vuosina 1989–2022. Osinkojen kasvu on vähentänyt sitä osaa voitoista, jonka yritykset joko säästävät tai investoivat.
Tätä taustaa vasten on vähemmän yllättävää, että investoinnit ovat kehittyneet hälyttävän heikosti viimeiset 14 vuotta. Nopeasti kasvaneet voitot eivät ole vauhdittaneet investointeja, vaan ne ovat edistäneet osingonjakoa ja tuloeroja.
Suomen tilannetta ei helpota se, että myös kulutuksella on taipumus heikentyä tuloerojen kärjistyessä. Tämä johtuu siitä, että pienituloiset kuluttavat suurituloisia isomman osan tuloistaan. Kun pienituloiselta siirtyy tuloja suurituloiselle, suurempi osa rahasummasta menee säästöön, minkä seurauksena kokonaiskulutus laskee.
Heikko kulutus heikentää myös investointeja. Mikäli kuluttajien ostovoima ei riitä tavaroiden ja palveluiden ostamiseksi, yritysten myynti ja tulos jäävät heikoiksi. Tällöin yritykset eivät halua laajentaa toimintaansa investoimalla, vaan ne alkavat tuottaa vähemmän, mikä näkyy niin kutsutun tuotantokapasiteetin käyttöasteen laskuna. Tästä syystä Suomen käyttöaste oli 3,9 prosenttiyksikköä Ruotsin käyttöastetta matalampi vuosina 2010–2023, vaikka maiden käyttöasteet olivat suhteellisen samalla tasolla vuosina 1994–2008.
Taulukko 1 esittää talouskasvun ja työtulo-osuuden keskiarvoja vuosikymmenittäin vuodesta 1961. Siitä nähdään, että talouskasvu on hidastunut samalla, kun työtulo-osuus on laskenut. Koska kyse voi kuitenkin olla satunnaisesta korrelaatiosta, asiaa on syytä tarkastella lähemmin.
Taloutta voi kutsua palkkavetoiseksi, kun lisäys työtulo-osuudessa kasvattaa kokonaiskysyntää eli BKT:ta. Tällöin työtulo-osuuden heikentyminen vähentää kokonaiskysyntää. Tätä vastoin talous on voittovetoinen, kun lisäys työtulo-osuudessa vähentää kokonaiskysyntää.
Palkka- ja voittovetoisuutta voi estimoida erilaisin metodein. Olen laskenut Suomen talouden palkka-/voittovetoisuutta Özlem Onaranin ja Giorgos Galanisin lähestymistavan avulla.
Taulukkoon 2 kirjatut tulokset näyttävät, että Suomessa prosentin lisäys työtulo-osuudessa lisää kulutusta 0,25 prosenttia ja investointeja 0,19 prosenttia. Sen sijaan työtulo-osuudella ei ole merkittävää vaikutusta nettovientiin. Kun nämä vaikutukset summataan, nähdään, että prosentin lisäys työtulo-osuudessa lisää kokonaiskysyntää 0,44 prosentilla Suomessa.
Laskelman perusteella voidaan arvioida, että Suomen palkkavetoinen talous on kärsinyt matalammasta työtulo-osuudesta. Hidas palkkakehitys on heikentänyt kokonaiskysyntää ja talouskasvua. Kasvu olisi mahdollista saada käynnistymään uudelleen uudistuksilla, jotka elvyttäisivät palkkakehitystä ja ostovoimaa. Tässä mielessä Suomessa olisikin järkevää edistää henkilöstön neuvotteluasemaa ja vaikutusmahdollisuuksia sekä tasata tulo- ja varallisuuseroja.
Yksi konkreettinen vaihtoehto olisi turvata henkilöstön hallintoedustuksen toteutuminen yrityksissä, joka toteutuu Suomessa verrattain huonosti. Esimerkiksi Saksassa henkilöstön hallintoedustuksen on havaittu lisänneen yritysten investointeja. Investoinneilla on puolestaan myönteinen vaikutus työllisyyteen ja työtulo-osuuteen.
Otto Kyyrönen
Kirjoittaja on SOSTE ry:n pääekonomisti
Seppo Nevalainen | 29.8.2024