Alkanut murrosaika muuttaa arvon tuottamisen tapoja, työyhteisöjä, työsuhteita ja itse työtä. Digimurros irrottaa tuottavuuden seinistä, työtunnit tuottavuudesta ja ennen pitkää työn toimeentulosta.
Ihmisen kannalta käynnissä oleva aikakausi on hieno, mutta lineaariseen maailmaan tottuneille organisaatioille se on järkytys. Uusi aika kaipaa uusia tapoja järjestää yhteiskunnan toimintoja. Se kaipaa uutta johtajuutta ja ennakkoluulotonta suunnittelua. Onneksi meidät on kutsuttu tulevaisuuden suunnittelijoiksi, arkkitehdeiksi ja toteuttajiksi eikä sen uhreiksi. Kaikille tämä ei tosin ole vielä selvinnyt.
1920-luvun työntekijän silmin työ näyttää niin hyvältä ettei sitä voisi todeksi uskoa.
Aikoinaan SDP:n Forssan ohjelmassa vuonna 1903 asetettiin tavoitteeksi kahdeksan tunnin työpäivä, 36 tunnin yhtämittainen lepoaika ja 14 vuoden alaikäraja. Tavoitteet edustivat realistista haaveilua paremmasta. Työaika väheni, työviikko muuttui kuusipäiväisestä viisipäiväiseksi ja lopulta päädyimme nykyiseen noin 37,5 tunnin työviikkoon.
Miksi tuo taso vaikutti siinä määrin riittävältä, etteivät työntekijöitä edustavat organisaatiot ole asettaneet tavoitteeksi vaikkapa 30-tuntista työviikkoa?
Työ jatkoi vähenemistään, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Nykyisen työpäivän tehtäväsisällöistä vain pieni osa täyttää aiempien vuosikymmenien työn kriteerit. Palaverit, kokoukset, oppiminen, työhyvinvoinnin ylläpito – mikään näistä ei aikanaan kuulunut käsitteen ”työ” piiriin.
Kun kolmen D:n työt (Dull, Dirty & Dangerous) ovat nyt seuraavan kymmenen vuoden kuluessa häviämässä työsuoritteiden sisällöistä ihmisen tekemänä kokonaan, koittaa aika, jolloin työstä häviää kokonaan rangaistuksen maku. 1920-luvun työntekijän silmin työ näyttää niin hyvältä ettei sitä voisi todeksi uskoa.
Työ suoristuu
Kun koneet tekevät työt, joissa koneet ovat parempia ja ihmiset puolestaan työt, joissa ihmiset ovat parempia, syntyy uusia kysymyksiä työn järjestämisen logiikasta.
On todennäköistä, ettei työsuoritustamme enää mitata ajassa päivinä tai tunteina, vaan johdamme omaa tehtäväämme ja konesuhdettamme kokonaisvastuullisesti yksin tai ryhmässä. Työnteko ei edellyttäne pääsääntöistä paikallaoloa, vaan monissa ammateissa vuorovaikutteisuutta eri lokaatioissa. Emme tule näkemään enää pitkään yhteiskuntaa, jossa erilaisille töille on omat nimikoidut kiinteistönsä. Ajatus laiturinnokassa työskentelystä on kulunut ja asioita sekoittava mielikuva, mutta kiinteistösidonnaisuus kyllä katoaa.
Samoin arvoketjuista katoavat turhat välietappikiinteistöt. Kun vain keskusvarastot ovat varastoarsenaalista enää jäljellä, seuraavaksi ketjusta poistuvat toistuvasti käytettävien standardituotteiden osalta kaupan kiinteistöpysäkit. Alkaneen aikakauden suuri teema kaupassa on se, että tavarat ja palvelut tulevat ihmisten luo eikä päinvastoin, kuten päättyneellä aikakaudella oli tapana.
Työ suoristuu. Yksin tehty työ on herkästi siirtymässä koneille, vuorovaikutteinen ei niinkään. Kun tuotannollinen työ suoristuu, näemme tehtaita, joissa ei ole edes happea palamattomuuden varmistamiseksi, ihmisistä puhumattakaan. Ihmiskunta tulee seuraavan 20 vuoden aikana käyttämään ennätyksellisen vähän ihmistyötä suhteessa tavaratuotannon määrään.
Toivon näköalojen vahvistaminen vaatii kokeneilta päättäjiltä toimia, hyvää valmistelua, yhteistyötä ja toimeenpanokykyä. On aika olla proaktiivinen.
Runsaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua itsensä työllistäminen lienee työnteon valtavirtaa ja virka- tai pysyvä vakityösuhde niukasti ”epätyypillistä”. Olemme puhuneet viime vuosina innostuneesti yrittäjyydestä ja lisänneet oppilaitosten yrittäjyyskasvatusta, mikä on kasvattanut pienen fragmentin asennoitumista ja taitoja yrittäjyyteen liittyvissä kysymyksissä. Jos kuitenkin haluamme ymmärtää alustatalouden (esimerkiksi Uber, AirBnB, Netflix, AliBaba) pitkän ajan vaikutuksia, niin alustat tekevät ennen pitkää pienet yritykset tarpeettomiksi. Osakeyhtiön minimipääoma asetettiin aikoinaan siksi, että sillä voidaan kattaa tavaroiden valmistamiseen tarvittavien koneiden hankintakustannus. Kun tällaisia tuotantokoneita tarvitaan enää harvoin, osakeyhtiömallin tarve häviää. Tulevissa yrittäjyysmalleissa kaiken hallinnon hoitaa alustayhtiö ja riskin ottaminen perustuu valintaan, se ei ole välttämätöntä.
Nyt hiipumassa oleva toimeliaisuus nousee uuteen kukoistukseen. Nähtäväksi jää, hävittääkö alustatalous aikanaan myös työnantajat käytännössä kokonaan.
Digikyvykkyyden erot kasvavat vielä
Työllisyysasteen nostotalkoissa tuodaan silloin tällöin esille huoli digikuilusta ja eriarvoistumisesta. Nämä ilmiöt eivät välttämättä kulje käsi kädessä.
Pitkäaikaistyöttömien määrän nopea kasvu sekä erityisesti nuorten ikäluokkien työllistymisvaikeudet ovat aikamme hankalia haasteita, joita ei perinteisillä lääkkeillä korjata.
Tulevaisuuden työmarkkina on tuskin eriarvoisempi kuin nykyinen, joissa järjestäytyneiden työntekijöiden etuja valvotaan tiukasti ja kattavasti samalla, kun työttömien määrä ylittää puolen miljoonan rajapyykin eikä työttömien huutoon vastata oikein kenenkään toimesta. Pitkäaikaistyöttömien määrän nopea kasvu sekä erityisesti nuorten ikäluokkien työllistymisvaikeudet ovat aikamme hankalia haasteita, joita ei perinteisillä lääkkeillä korjata.
Digikyvykkyyserot sitä vastoin kasvavat ainakin jonkin aikaa. Digikyvykkäiden tuottavuus kasvaa jyrkästi, kyvyttömien tuottavuus vähenee. Applikaatiokerros tietojärjestelmien päällä saa aiempien vuosikymmenien ict-perusinvestoinnit tuottavaksi, kun yksittäiselle työntekijälle avautuu tie datakoneistojen suurempaan ulottuvuuksien hyötykäyttöön.
Työn fragmentoituminen on ollut nähtävissä jo pitkään. Sirpaleinen, purskeinen ja lyhytkestoinen, projektimainen työ on määrältään ymmärrettävästi kasvanut, kun tuotannon, kaupan ja palveluiden tehokkuus ja sujuvuus ovat vuosien myötä kasvaneet.
Vuokratyö ja silpputyö katoavat termeinä keskustelusta, ja tilalle tullee mosaiikkimainen kokoaikatyö, jonka tuntimäärä tulee liikkumaan jollakin vaihteluvälillä.
Vasemmistolaisessa retoriikassa on alettu käyttää tietoisesti termiä silpputyö kuvaamaan oikeastaan kaikkea työtä, jota ei saada vakityömuottiin. Silpputyö on terminä värittynyt ja kehottaa tekijäänsä olemaan arvostamatta moisella tavalla järjestettyä työtään. Jo lähitulevaisuudessa tulemme arvostamaan yrityksiä, jotka perustettiin tarjoamaan vuokratyötä. Vuokratyö ja silpputyö katoavat termeinä keskustelusta, ja tilalle tullee mosaiikkimainen kokoaikatyö, jonka tuntimäärä tulee liikkumaan jollakin vaihteluvälillä.
Entisten vuokratyöyritysten kyky kerätä pienempiä töitä yhteen ja muodostaa niistä suurempia työkokonaisuuksia on tärkeä sekä jäykkien työmarkkinoiden puskuriksi että työntekijöiden mahdollisuuksille löytää, kokeilla ja etsiä omia työntekijävahvuuksiaan. Jo pitkään vuokratyönantajat ovat pyrkineet täystyöllistämään kaikki palkkalistoilleen saadut työntekijät, sillä se on ollut myös vuokratyönantajille kustannustehokkain tapa toimia. Työnantajan ja työntekijän edut ovat jo vuosia olleet samansuuntaiset.
Tulevaisuuden työyhteisö on kansaliike
Pitäisikö työntekijänkin investoida työpaikkaansa? Vuonna 2016 yritysten voitoista maksettiin osinkoina käytännössä kolme neljäsosaa. Hahmotan ongelmaksi, että omistajat ja työnantajat ovat alkaneet käyttäytyä kuin palkansaajat.
Kun perinteisesti työnantaja on investoinut työpaikkaan, tehnyt työtuntinsa ja nostanut palkan, palkansaaja on vain tehnyt työtuntinsa ja nostanut palkan eli palkansaaja kotiuttaa kaiken saatavilla olevan hyvän investoimatta mitään. Joten pitäisikö työntekijänkin investoida työpaikkaansa? Jos, niin mitä ja miten?
Miksi riskinoton ajatellaan kuuluvan vain pienelle ihmisryhmälle, kun muut saavat rauhassa maksimoida turvallisuuttaan epävarmoilla markkinoilla?
Entä voiko työnantajaa edes soimata siitä, että toimii kuin kuka tahansa palkansaaja? Miksi oletamme, että jotkut ikään kuin luonnonvalintana ryhtyvät työnantajiksi ja vain heillä on velvollisuus investoida? Miksi riskinoton ajatellaan kuuluvan vain pienelle ihmisryhmälle, kun muut saavat rauhassa maksimoida turvallisuuttaan epävarmoilla markkinoilla? Miksi palkansaaja usein investoi aikaansa innostuneesti järjestöissä ja yhdistyksissä, mutta ei omalla työpaikallaan?
Tulevassa työn järjestyksessä ei ole todennäköistä, että työnantaja ”järjestää koulutuksia”. Sen sijaan työnantajat pyrkivät organisoimaan työn siten, että oppiminen on luonnollinen osa työpäivää ja –viikkoa. Erilaiset tasonnostokoulutukset tai loikat voisivat olla puolestaan ammattiyhdistysliikkeen investointia työntekijöihin.
Tällainen uusi symmetria voisi olla ratkaisun avain niihin murrosajan haasteisiin, joissa uusia arvontuottamisen malleja otetaan käyttöön. Ammattijärjestöjen koulutusinvestointi myös tasoittaisi kuilua työllisiin ja työttömiin työntekijöihin kohdistettavien panosten välillä.
Miksi jokainen työntekijä ei voisi olla osakas kuten vaikkapa Smartlyssa, jossa on sata työntekijää ja yhtä monta osakasta?
Tulisi myös harkita jonkinlaista mallia, jossa työntekijä voisi veroseuraamuksitta sijoittaa palkkasummastaan halutessaan osan työnantajayritykseensä. Se olisi aito investointi, jota sen tähdätessä parempaan turvaan tulisi kohdella samoin kuin ammattiliiton jäsenmaksuja.
Entä pitäisikö työntekijöiden edustusta lisätä hallituksissa? Peruslähtökohtana tulisi varmastikin pitää jonkinlaista vastuiden ja vapauksien tasapainoa. Miksi jokainen työntekijä ei voisi olla osakas kuten vaikkapa Smartlyssa, jossa on sata työntekijää ja yhtä monta osakasta? Silloin ei olisi toisistaan eriytyviä näkökulmia yrityksen todellisuuteen, vaan yksi jaettu, yhteinen katsantokanta.
Emme ehkä ole tarpeeksi haastaneet itseämme ajattelemaan vallitsevia konventioitamme. Oikeastaan palkkatyö on outo yhdistelmä lojaliteettia ja vierautta sekä omistajaintressiä ja täydellistä välinpitämättömyyttä. Jos parisuhteita muodostettaisiin samalla tavoin kuin työntekijöitä rekrytoidaan ja työpaikkoihin hakeudutaan, niin jälki olisi pelottavaa. Tulevaisuuden työyhteisö muistuttaa joka tapauksessa enemmän kansanliikettä, jossa tavoite, keinot ja vimma ovat kaikki yhteisiä ja samalla tavoin jaettuja.
Toivon näköaloja vahvistettava
Mistä syntyy lähivuosikymmenien uusi työ? Ensinnäkin monimutkaisuudesta: uudet arvontuottamisen mallit sisältävät entistä kompleksisempia rakenteita, joihin tarvitaan ihmistyötä. Tällainen työ ei jatku loputtomiin, vaan keinoälypohjaiset ratkaisut vähentävät aikanaan myös suunnittelu- ja ohjaustyötä.
Toiseksi uutta työtä syntyy personoinnista ja räätälöinnistä. Ihmiskunta siirtyy aikaan, jossa perustuotanto on järjestetty niin tehokkaasti, että painopistettä voidaan siirtää henkilökohtaisten mieltymysten ja omien käyttötarkoitusten suuntaan.
Kolmanneksi etumatkatyö: korkean koulutustason suomalaisille työntekijöille voidaan etsiä eri kohdemaista työtä, jossa etumatkamme näkyy.
Neljänneksi meidän tulisi harkita työllistämistoimien kohdistamista syntymättömille tai orastaville markkinoille. Tällainen markkinoita luova työ voisi tällä hetkellä kohdistua vaikkapa miehittämättömien lennokkien, uusien lohkoketjuvaluuttojen tai korkean puurakentamisen alueille – toki häiritsemättä nykyisten pioneeriyritysten toimintaa tai jopa tukien niitä.
Viidentenä ratkaisuna erityisesti pitkäaikaistyöttömyyteen tulisi harkita yksityisen työllistäjän mallia, jossa pitkäaikaistyöttömän tulo on verovapaata, kun työnantajana on yksityinen veronmaksaja. Suurimmat parannukset työn tuottavuudessa näyttävät olevan seurausta työnjaosta, totesi Adam Smith merkkiteoksessaan Kansakuntien varallisuus. Jos yksityinen veronmaksaja voisi kuluitta työllistää pitkäaikaistyöttömän, joka puolestaan saisi valittuun rajaan asti palkkansa verovapaasti, kytkisimme yksityiset työnantajat pitkäaikaistyöttömyyden poistotalkoisiin. Veronmaksaja voisi maksaa pitkäaikaistyöttömän palkan KELAn tilille pitkäaikaistyöttömän sotu-tunnistetiedoilla, jolloin palkka ohjautuisi KELAn maksamana työn tekijälle tiettyyn rajaan saakka tukien vähenemättä. Kansallisen tulorekisterin käyttöönoton jälkeen rajojen seuranta olisi helposti järjestettävissä.
Luonnollinen tuottavuus kuitenkin maksimoitaisiin siten, että jokainen suomalainen työskentelisi suorituskykynsä ylärajoilla eikä niin kuin nyt, verotuksellista syistä etujaan osaoptimoiden.
Mallin taustalla on ajatus työnjaosta ja luontevasta tuottavuuden kasvattamisesta. Työn korkeiden kustannusten vuoksi monet esimerkiksi kansainväliseen kaupankäyntiin kykenevät kansalaiset siivoavat omia autotallejaan, rakentavat terassejaan ja haravoivat pihojaan. Luonnollinen tuottavuus kuitenkin maksimoitaisiin siten, että jokainen suomalainen työskentelisi suorituskykynsä ylärajoilla eikä niin kuin nyt, verotuksellista syistä etujaan osaoptimoiden.
Lisäksi on todennäköistä, että yksityisen henkilön maksama palkkasumma jää paikalliseen kiertoon. Sama rahasumma päätyisi muutoin ulkomaanmatkojen tai muuta kautta muille markkinoille.
Tuore vuoden 2016 nuorisobarometri kertoo, että Suomen tulevaisuuden näkee valoisana vain 55 prosenttia nuorista. Työmarkkinoiden muutos on ollut nuortenkin ikäluokkien havaittavissa jo pitkään samoin kuin se tosiasia, että valtaapitävät ikäluokat eivät tee työmarkkinakäytäntöihin merkittäviä uudistuksia. Toivon näköalojen vahvistaminen vaatii kokeneilta päättäjiltä toimia, hyvää valmistelua, yhteistyötä ja toimeenpanokykyä. On aika olla proaktiivinen.
Ilkka Halava
tulevaisuustutkija
Kirjoitus on julkaistu Jos työviikko olisi neljä päivää – keskustelua tulevaisuuden työstä ja työajoista -pamfletissa.